" Onnellisuus on perussuhtautuminen elämään eikä suinkaan hetkellistä tai tilapäistä. Onnellinen ihminen on yleensä onnellinen, joitain tilanteita lukuunottamatta ja onneton ihminen on yleensä onneton, miten hyvin hänen elämänsä muuten meneekään." 

J.P. Roos

 

Olen väitöskirjaani varten lukenut lähdeaineistoina elämänkertoja ja myös tutustunut elämänkertatutkimuksiin. Yllä mainittu sitaatti kuvaa Professori J.P. Roosin havaintoa omista elämänkertatutkimusaineistoistaan: 1900-luvulla syntyneistä neljästä sukupolvesta.

Usein ajatellaan menneisyydestä, että sen, nykyisyyteen verrattuna, olleen pelkkää kärsimystä. Jos uskotaan Roosia, kyse on kuitenkin pitkälti asenteesta. Sodan, pula-ajan ja erilaisten onnettomuuksien kohdatessa osa ihmisistä vain selvisi ja jatkoi eteenpäin. Sodan keskellä rakastuttiin, rakennettiin pilvilinnoja ja oltiin myös onnellisia. Miten he sen tekivät?

Kun koko kansa kohtaa vaikeuksia: sodan, ruton tai jonkin muun uhan, se kohdattiin yhdessä. Kärsimyksestäkin tuli jaettua. Se ei poista koettua omaa tuskaa, mutta kenties laittaa sen erilaiseen kontekstiin. Esimerkiksi lapsikuolleisuus oli entisaikaan suurta. Joka viides alle viisivuotias menetettiin. Kuolema vieraili yhtälailla säätyläisten kartanoissa kuin muonamiehen torpassakin. Historian tutkimuksessa on paljon pohdittu, miten vanhemmat tähän pelottavaan tosiasiaan suhtautuivat. Kyynisimmät tutkijat väittivät, etteivät vanhemmat uskaltaneet rakastaa lapsiaan, koska menettämisen pelko oli niin suuri. Tämä tulkinta on kuitenkin väistynyt uusien tutkimuksien myötä. Ehkäpä suhde menettämiseen oli vain erilainen. Kuolema oli jotakin hallitsematonta, ylhäältä määrättyä. Vasta medikalisoitumisprosessin myötä kuolemaa vastaan pystyttiin taistelemaan. Enää ei nöyrästi alistuttu kuoleman pakkovaltaan.

Olen pohtinut, onko oma verrokkiryhmä, se, mikä myös pitkälti määrää oman asennoitumisen.  Vanhat huonetaulut, joissa kerrotaan Jumalan, isännän, emännän ja palvelijan paikat yhteiskunnassa kenties myös helpottivat elämää. Se, mikä elämäntyyli oli "oikeutetua" linnanherralle, ei ollut mahdollista sikopaimenelle edes tämän villeimmissä unelmissa. Kaikki tämä muuttui viimeistään Ranskan vallankumouksen myötä. Yhtäkkiä  "suutari pysykööt lestissään" ajattelua vastaan alettiin kapinoida samalla tapaa kuin kuoleman hallitsevaa viikatevaltaakin.

Samoja "huonetaulu"-muistumia näen kuitenkin  yhä  vaikkapa suomalaisten perisynnin  kateuden suhteen. Kadehditaan omaa verrokkiryhmää, esimerksi naapurin uutta autoa, mutta kaukaa ihaillaan julkisuuden ihmisten elämäntyyliä. Se sallitaan, koska koetaan, että sellainen ei olisi omien mahdollisuuksien rajoissa.

Onnellisuus, niinkuin Roos alussa pohti, on pitkälti asennoitumisesta kiinni. Toisen onni ei ole minulta mitään pois, se on hyvä muistaa.

 

Takatalvi.

Tutkiessani maalausta, tarkastelen sen pinnoilla leikkiviä valoja ja varjoja. Ne korostavat, peittävät ja luovat tunnelmaa ja todentuntua.  Joskus taulut kylpevät valossa eikä varjoja huomaa lähes lainkaan. Joskus taulussa on vai yksi valopiste synkkien varjojen keskellä.

Oikeassa elämässä varjoihin harvemmin kiinnittää huomiota. Välillä ne ovat pitemmät, välillä päivän paistaessa kirkkaimmillaan ne piiloutuvat. Varjo seuraa kuitenkin aina mukanamme.


Lauantain vastaisena yönä kuu peittyi pilven taakse ja varjot valtasivat maan.
Tuona hetkenä Sinä lähdit pois. Ikuisiksi ajoiksi. 


Aamulla satoi puuterilunta.
 Tuli takatalvi.

Neuvoja meille naisille vuodelta 1952

Sain joululahjaksi vanhan Me naiset-lehden vuodelta 1952. Selatessani sitä, pohdin, miten paljon maailma oli tuosta ajasta muuttunut. Yhdessä artikkelissa keskusteltiin naisasiakkaista ravintoloissa. Me Naisten reportteri ystävättärensä kanssa  lähti kokeilemaan, miten naisiin ravintoloissa suhtauduttiin. Käytännössä he olivat tervetulleita vain yhteen helsinkiläisravintolaan.
Lehdessä oli myös juttu laillisesta ja laittomasta abortista. Kantaaottavia ja edistyksellisiä kirjoituksia omana aikanaan. Lehden slogan "Nykyaikaisen naisen nykyaikainen lukemisto" ei pettänyt.
 Muut otsikot sitten  kysyivätkin:  "Taantuuko kotirouva ?" (No ei tietenkään!),  ""Haluatteko olla kauniimpi kuin  olette?"( Toki!) ja "Tuetko miestäsi?" (Ette koskaan riittävästi).

Jälkimmäistä juttua luin aika huvittuneena. Sinä neuvottiin, miten nainen saattoi auttaa miestään eteenpäin elämässä esimerkiksi liehittelemällä tämän pomoa: "Useimmat vanhat herrat pitävät siitä, että nuori nainen antaa heidän lausua kohteliaisuuksia ja osoittaa heidän kykenevän vielä herättämään miehen mielenkiinnon...Voihan hän [johtaja] olla sinua paljon viisaampi, mutta et missään tapauksessa tyydy sanomaan vain" oh ja ah", jos hän yrittää keskustella jostain muusta kuin silmistäsi." Kodissa, johon miehesi pomon tuot, ei saa olla liikaa hienoja esineitä, muuten johtaja voi ajatella, "...että olet tuhlaavainen pikku kana, joka heittelee pienipalkkaisen miehen rahat ajattelemattomasti."

Toimittajan mukaan miehet ovat miehiä, jotka puhuvat ja päättävät tärkeistä asioista. Jos miehelläsi on meno tai hän haluaa viettää illan mieluummin muiden miesten seurassa, ei syy välttämättä ole sinun.  "Anna miesten keskustella, se on heidän tyylinsä." toimittaja neuvoo ja tekemäsi ruuan voit aina lämmittää huomenna uudestaan.
 Omaatuntoani hieman pisti, kun toimittaja kysyi: "Entä kun miehesi tule kotiin masentuneena, epäonnistuneen työpäivän jälkeen? Alatko torua häntä ja valitella hänelle omia vaivojasi? Vaikka sinun tekisi kuinka mieli uutta hattua tai kenkäparia, unohda jälleen itsesi!"
Miestä ei sovi myöskään vastustaa tai "kasvatatte miehestänne tohvelisankarin, joka menettää itsekunnioituksensa ja tarmonsa.."

Tärkeää oli luoda kodista paikka, jossa mies viihtyy. Ottaa mies lämmöllä vastaan, paistaa räiskäleitä -hänen lempiherkkuaan- ja muistaa aina kysyä häneltä "Kelpaanko näin?"
Toimittaja vastaa miehen puolesta: "Varmasti kelpaatte, kunnon pikkunainen, olettehan hänen ymmärtäväinen vaimonsa ja sellaisenaan aina hänelle mieleen."

Me Naiset 1952

Kolmen sodan veteraanin viimeinen puhe

Sain käsiini isoisäni puheen. Se on pidetty 16.5.1979 Kaatuneitten muistotilaisuudessa Seinäjoella. Se oli tuona aikana epämuodikas puheenvuoro, kuin muisto menneiltä päiviltä. Kuitenkin, nyt lukiessani sitä, se kertoo hienosti siitä maailmankuvasta, jota isoisäni ja hänen aatekumppaninsa edustivat.


Näen sieluni silmin 89 vuotiaan, kumaran, kolmen sodan taakkaa harteillaan kantavan miehen astuvan puhujan korokkeelle. Hän aloittaa: "Isäni oli syntyisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta ja äitini suku oli vanhaa sotilassukua. Näiden ennakkojen, siis syntyperäni perusteella jouduin jo koulupoikana ja ylioppilaana taisteleviin riveihin."

Puheen pitäjä, isoisäni, majuri M. J. Kaltio (tuolloin vielä Kjäldström) toimi sisällissodassa valkoisten puolella pääintenduurissa elintarvikeosaston päällikkönä. Hänen silmissään sodassa kyse oli vapaussodasta, taistelusta "suurta Venäjää" vastaan. Puheessaan hän antaa kiitoksensa jääkäriliikkeelle, pohjanmaan kansalle ja "vanhalle kunniakkaalle upseeristolle, joka antoi sotatoimillemme vankan ja luotettavan taustan ja ryhdin"


Samaa taistelua hän kävi myös talvi- ja jatkosodan aikana sekä myös myöhemmin 1960-ja 70-luvuilla kirjoittaen aiheesta kolumneja ja kirjoja. "Olemme pakotettuja tässä tilaisuudessa ja tällaisessakin paikassa toteamaan, että Suomen kansan itsenäisyyttä ja vapautta on sen verran horjutettu, että meillä sanotaan nyt jo, mistä saa kirjoittaa ja mistä saa puhua ja milloin on vaiettava. Tunnen tämän henkilökohtaisesti, kokemuksesta." Puhe oli aikaansa nähden hyvinkin rohkea kritisoiden Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja "historian vääristelyä" , eikä noudattanut missään mielessä ajan henkeä: "Kun minä läksin tänne, niin vanhat sotilaat varoittivat minua avaamasta tätä ovea. Vastasin siihen, että ellen minä nyt tätä ovea raota, niin on turha lähteä lainkaan."


Puhe on kirjoitettu 1970-luvulla radikalisoituneen nuorison, taistolaisliikkeen ja suomettumisen vuosina. Hän suuntaa puheensa kärjen Neuvostoliittoa ja "ideologista sodankäyntiä" vastaan: "Nyt olemme rauhanoloissa. Ennen vuotta 1918 hallintomme yritettiin vallata venäläisten käsiin. Tänä päivänä olemme tulleet siihen vaiheeseen, ettei kysymys ole Suomen valtaamisesta, vaan sen kaupan ja liike-elämän menettämisestä omista käsistämme. Meidän on muistettava, että tällöinkin on kyse taistelusta tosin ilman aseita, kuitenkin se on yhtä vaarallista jos ei vaarallisempaakin.... "


Vanhan miehen puheen loppuosa oli suunnattu nuorisolle, tuleville sukupolville. : " Meidän nuoruutemme aikana oltiin taistelussa itää vastaan. Meillä oli käsitteet koti, uskonto ja isänmaa ja maanpuolustus johtotähtiä elämässämme...." Hän myös ymmärsi, että nuoriso valitsee oman polkunsa. "Me vanhemmat olemme valmiita myöntämään -kokemuksesta- että nuorisolla on oikeus ja velvollisuus etsiä ja kokeilla elämänarvojensa sisältöä, sillä vain siinä päämäärässä voi olla sitkeä, jonka on kerran sisäistänyt. Meille se oli Suomen itsenäisyys."

                                                                      

Muutama vuosi sitten linnan itsenäisyyspäivän juhlissa nuori vieras sodista kysyttäessä ilmoitti, ettei asia kosketa häntä. Ja niin  se varmasti onkin, historia unohtuu, muuttuu tarinoiksi ja lopulta legendoiksi.  Sodan kokeneille se oli kuitenkin totta: kuten isoisäni puheensa päättää: "Meil on hanki ja jää, meil on halla ja yö, meil on käskyt kohtalon."

 

 

------

 

Isoisäni arveli puheensa jäävän hänen viimeisekseen "ikä näet pakkaa päälleen" Se muodostui ikään kuin testamentiksi jälkipolville, hän menehtyi hieman yli kuukausi puheen pitämisen jälkeen.  

 

Maamerkki murenee

 Lauttasaaren vesitorni on ollut erottamaton osa kotisaartani, sen symboli. Se sijoittuu komealle paikalle, Kotkavuoren "Kotkiksen" huipulle, josta se maamerkin tavoin erottuu kauas. Se valmistui vuonna 1958 ja sen on suunnitellut rakennusviraston arkkitehti Ossi Leppimäki yhdessä diplomi-insinööri Paavo Simulan kanssa. Se oli Suomen ensimmäinen sienen muotoinen vesitorni. Historiallisessa mielessä vesitornin rakentamisen voi nähdä symboloivan Lauttasaaren muuttumista omaksi kaupunginosakseen.

Vesitorni poistettiin käytöstä 1996 ja sen jälkeen sen tulevasta kohtalosta on väännetty kättä. Ehdotuksia tornin uusiokäytölle sateli sen kunnostamisesta mm. näköalatorniksi, ravintolaksi ja asuinrakennukseksi. Kaikki vaihtoehdot olisivat tulleet liian kalliiksi. Tornin purkaminen alkoi  jokin aika sitten.

Torniin liittyy muistoja: sen alla ovat päiväkotilapset leikkineet, siellä saatoit  tavata niin koiranulkoiluttajia kuin joskus jonkun epämääräisen kuljeksijakin. Sen juurella on vietetty nuoruudessani monia iltoja; kohdattu, erottu, ihastuttu ja surtu. Kävin katsomassa tornin viimeisiä hetkiä, kun se nyt  murenee pala palalta. Tunsin oloni haikeaksi, kuin menettäisin osan nuoruuttani ja Lauttasaari osan sen identiteettiä.

Yksi aikakausi päättyy niin vesitornilla kuin minullakin.

Isoäitini jalanjäljillä

Vietin viime viikonlopun sukukokouksessa Taivassalossa. Yövyimme paikkakunnalla, isoäitini synnyinkodin lähellä. Aamulla herätessäni ja katsoessani vanhan maalaistalon ikkunasta ulos keltaisena levittyvää viljapeltoa ja kaukana häämöttävää vanhaa maalaistaloa sydäntäni puristi. Nämä ovat ne maisemat, jota hän ja sukuni on vuosisatoja asuneet.

Lähdin lenkille hiekkatietä pitkin ennen kuin muut heräsivät, taivaalla häilyi vielä haalea kuu. Tiet olivat autioita, koko kylä oli unessa. Saapuessani metsän laitaan näin, miten naakkaparvi kavahti lentoon, miten ohrapellot huojuivat tuulen mukana, miten kauris minua pelästyneenä loikkelehti ohitseni pellon yli.

 

 

 

 

Juoksin pitkin teitä, jonka varrella jokainen talo ja sen asukki oli aikoinaan isoäidilleni tuttu: tuolla asui kylän seppä, hieman kauempana suutari, pellon yli pilkotti punainen talo, jossa asui huonomaineinen entinen renki. Minä tunnistin tarinoiden kautta enää muutaman talon. Ajan hampaan syömät, maalia kaipaavat, rapistuneet ladot, vajat, aitat ja liiterit herättivät minussa nostalgisia tunteita katoavasta maaseudusta.

Mietin, millaista oli elää pienessä kylässä? Samat ihmiset, samat suvut vuosisadasta toiseen. Tuttua ja turvallista vai pientä ja nurkkakuntaista? En tiedä. Isoäidistäni muistan kerrotun, että hän oli jo hyvin pienenä ilmoittanut: "Navettaan minä en sitten mene". Hän lähtikin 1920-luvun lopulla kaupunkiin, Helsingin Yliopistoon opiskelemaan lakia.

Hänen veljensä jäi kuitenkin pitämään kotitilaa ja isäni perheineen ja myös minä vietin kesiämme heidän kanssaan. Rakastin olla maalla, vaikka tunsin siellä itseni aina jotenkin erilaiseksi, kaupunkilaiseksi. Kesäasukkaana en koskaan voi ymmärtää maaseudun sisintä olemusta: hiljaisuutta, rauhaa, luonnon ehdoilla elämistä. Haluan ehdottomasti tutustuttaa lapsenikin myös tähän osaan heidän historiaansa, juuriaan. Sukukokouksessamme katselin onnellisena, miten omat lapseni leikkivät pikkuserkkujeni jälkikasvun kanssa. Jälleen uusi sukupolvi on löytänyt toisensa. Suku on paras.

Elokuun viimeiset kesäpäivät Hangossa

Minun piti lopettaa lomailuni koulujen alkuun, mutta koska aurinko porotti lämpimästi, päätin jatkaa vielä itseni hellimistä. Kesän päättäminen on minulle aina vaikeaa.

Varsinainen lomakausi päättyy Hangossa koulujen alkuun. Tunnen itseni erioikeutetuksi siemaillessani aamukahviani ja katsellen ikkunastani, miten koululaiset matkaavat Puistokatua pitkin opinahjoonsa. Lenkkeillessäni katselen, miten vierasvenesatama on tyhjentynyt veneistä ja punaiset poijut keikkuvat rivissä uutta kesää odotellen.

Ostoskatu on hiljentynyt, lempikauppani Mrs Jones ja I Like ovat sulkeneet ovensa. Kaduilla kulkee kuitenkin yhä tummahipiäisiä turisteja: ranskan, englannin ja espanjan kieli sorahtaa, kun kuljen katukahviloiden ohitse. Pikkuhiljaa hekin lähtevät ja hankolaiset jälleen valtaavat takaisin oman kaupunkinsa.

 

Tunnen suurta haikeutta jättäessäni kesäkotimme taakseni. Pienenä tyttönä lähtiessäni mökiltämme suutelin jokaista nurkkaa, koska minulle oli kerrottu, että niin tekemällä tulen palaamaan sinne aina takaisin.

 

kuva: Tomi Parkkonen

Tämä kesä on ollut myös hyvästien jättöä. Ihanat kesänaapurimme muuttavat pois. Martti Hynynen on pukenut tunteeni kesästä kauniiksi runoksi, jonka nimi on sama kuin kotikadullamme:

 Puistokatu

On se aika
vuodesta, jolloin

vielä saattoi laskea
puiston nurmelle

pudonneet keltaiset
lehdet

äkkiä ohi

silti se vielä joskus
palaa mieleen 

kuin vanha osoitteesi