Lauttasaaren vesitorni on ollut erottamaton osa kotisaartani, sen symboli. Se sijoittuu komealle paikalle, Kotkavuoren "Kotkiksen" huipulle, josta se maamerkin tavoin erottuu kauas. Se valmistui vuonna 1958 ja sen on suunnitellut rakennusviraston arkkitehti Ossi Leppimäki yhdessä diplomi-insinööri Paavo Simulan kanssa. Se oli Suomen ensimmäinen sienen muotoinen vesitorni. Historiallisessa mielessä vesitornin rakentamisen voi nähdä symboloivan Lauttasaaren muuttumista omaksi kaupunginosakseen.
Vesitorni poistettiin käytöstä 1996 ja sen jälkeen sen tulevasta kohtalosta on väännetty kättä. Ehdotuksia tornin uusiokäytölle sateli sen kunnostamisesta mm. näköalatorniksi, ravintolaksi ja asuinrakennukseksi. Kaikki vaihtoehdot olisivat tulleet liian kalliiksi. Tornin purkaminen alkoi jokin aika sitten.
Torniin liittyy muistoja: sen alla ovat päiväkotilapset leikkineet, siellä saatoit tavata niin koiranulkoiluttajia kuin joskus jonkun epämääräisen kuljeksijakin. Sen juurella on vietetty nuoruudessani monia iltoja; kohdattu, erottu, ihastuttu ja surtu. Kävin katsomassa tornin viimeisiä hetkiä, kun se nyt murenee pala palalta. Tunsin oloni haikeaksi, kuin menettäisin osan nuoruuttani ja Lauttasaari osan sen identiteettiä.
Yksi aikakausi päättyy niin vesitornilla kuin minullakin.
Olen taidehistorioitsija, joka tekee parhaillaan väitöskirjaa historian alalta,1800-luvun perheestä. Katseeni on kääntynyt menneeseen, taideteoksiin, esineisiin, elämäntapaan ja muinoin eläneisiin kiinnostaviin ihmisiin, mutta elämä suurperheen äitinä väistämättä pitää mielenkiinnon myös modernissa arjen estetiikassa.
maanantai 19. lokakuuta 2015
maanantai 14. syyskuuta 2015
Isoäitini jalanjäljillä
Vietin viime viikonlopun sukukokouksessa Taivassalossa. Yövyimme paikkakunnalla, isoäitini synnyinkodin lähellä. Aamulla herätessäni ja katsoessani vanhan maalaistalon ikkunasta ulos keltaisena levittyvää viljapeltoa ja kaukana häämöttävää vanhaa maalaistaloa sydäntäni puristi. Nämä ovat ne maisemat, jota hän ja sukuni on vuosisatoja asuneet.
Lähdin lenkille hiekkatietä pitkin ennen kuin muut heräsivät, taivaalla häilyi vielä haalea kuu. Tiet olivat autioita, koko kylä oli unessa. Saapuessani metsän laitaan näin, miten naakkaparvi kavahti lentoon, miten ohrapellot huojuivat tuulen mukana, miten kauris minua pelästyneenä loikkelehti ohitseni pellon yli.
Juoksin pitkin teitä, jonka varrella jokainen talo ja sen asukki oli aikoinaan isoäidilleni tuttu: tuolla asui kylän seppä, hieman kauempana suutari, pellon yli pilkotti punainen talo, jossa asui huonomaineinen entinen renki. Minä tunnistin tarinoiden kautta enää muutaman talon. Ajan hampaan syömät, maalia kaipaavat, rapistuneet ladot, vajat, aitat ja liiterit herättivät minussa nostalgisia tunteita katoavasta maaseudusta.
Mietin, millaista oli elää pienessä kylässä? Samat ihmiset, samat suvut vuosisadasta toiseen. Tuttua ja turvallista vai pientä ja nurkkakuntaista? En tiedä. Isoäidistäni muistan kerrotun, että hän oli jo hyvin pienenä ilmoittanut: "Navettaan minä en sitten mene". Hän lähtikin 1920-luvun lopulla kaupunkiin, Helsingin Yliopistoon opiskelemaan lakia.
Hänen veljensä jäi kuitenkin pitämään kotitilaa ja isäni perheineen ja myös minä vietin kesiämme heidän kanssaan. Rakastin olla maalla, vaikka tunsin siellä itseni aina jotenkin erilaiseksi, kaupunkilaiseksi. Kesäasukkaana en koskaan voi ymmärtää maaseudun sisintä olemusta: hiljaisuutta, rauhaa, luonnon ehdoilla elämistä. Haluan ehdottomasti tutustuttaa lapsenikin myös tähän osaan heidän historiaansa, juuriaan. Sukukokouksessamme katselin onnellisena, miten omat lapseni leikkivät pikkuserkkujeni jälkikasvun kanssa. Jälleen uusi sukupolvi on löytänyt toisensa. Suku on paras.

maanantai 17. elokuuta 2015
Elokuun viimeiset kesäpäivät Hangossa
Minun piti lopettaa lomailuni koulujen alkuun, mutta koska aurinko porotti lämpimästi, päätin jatkaa vielä itseni hellimistä. Kesän päättäminen on minulle aina vaikeaa.
Varsinainen lomakausi päättyy Hangossa koulujen alkuun. Tunnen itseni erioikeutetuksi siemaillessani aamukahviani ja katsellen ikkunastani, miten koululaiset matkaavat Puistokatua pitkin opinahjoonsa. Lenkkeillessäni katselen, miten vierasvenesatama on tyhjentynyt veneistä ja punaiset poijut keikkuvat rivissä uutta kesää odotellen.
Ostoskatu on hiljentynyt, lempikauppani Mrs Jones ja I Like ovat sulkeneet ovensa. Kaduilla kulkee kuitenkin yhä tummahipiäisiä turisteja: ranskan, englannin ja espanjan kieli sorahtaa, kun kuljen katukahviloiden ohitse. Pikkuhiljaa hekin lähtevät ja hankolaiset jälleen valtaavat takaisin oman kaupunkinsa.
Tunnen suurta haikeutta jättäessäni kesäkotimme taakseni. Pienenä tyttönä lähtiessäni mökiltämme suutelin jokaista nurkkaa, koska minulle oli kerrottu, että niin tekemällä tulen palaamaan sinne aina takaisin.
Tämä kesä on ollut myös hyvästien jättöä. Ihanat kesänaapurimme muuttavat pois. Martti Hynynen on pukenut tunteeni kesästä kauniiksi runoksi, jonka nimi on sama kuin kotikadullamme:
Puistokatu
On se aika
vuodesta, jolloin
vielä saattoi laskea
puiston nurmelle
pudonneet keltaiset
lehdet
äkkiä ohi
silti se vielä joskus
palaa mieleen
kuin vanha osoitteesi

kuva: Tomi Parkkonen

lauantai 9. toukokuuta 2015
Hyvää Äitienpäivää!
"Lapseni pöydän ympärillä:
nämä ovat niitä ihmisiä, joille minut on tarkoitettu olemaan hyvä"
Eeva Kilpi
Tiedän olevani maailman onnekkain ihminen kun saan tänä aamuna sulkea syliini kolme rakkainta ihmistä maailmassa, omat lapseni. Pienet käsivarret kaulan ympärillä, itse poimitut valkovuokot, omin pikku kätösin askarrellut kortit, joissa lukee "maailman parhaalle Äidille". Äitiyden tähtihetkiä.
Aina äitinä ei tunne onnistuvansa. Äidin tehtävät ovat ristiriitaisia: yhtä aikaa pitää suojella, varjella ja toisaalta opetella päästämään irti. Opettaa, käskeä, kasvattaa, kehoittaa, vaatia, hillitä, toisaalta ymmärtää, hyväksyä, antaa anteeksi. Äitiyden myötä olen oppinut pyyteettömän rakkauden merkityksen. Olen sanonut lapsilleni, että rakastan heitä, vaikka mitä tapahtuisi. "Vaikka jouduttais vankilaan" kysyi poikani. "Vaikka" vastasin.
Kuva: Tomi Parkkonen
Kun pieni tyttäreni syntyi kaksitoista vuotta sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun muun tarpeet menivät omieni edelle. Vasta tullessani itse äidiksi ymmärsin elämän kiertokulun, kaikelle on aikansa. Nuoruuteni ja "tyttöyteni" päättyi lasten syntymään. Oli aika oppia kantamaan vastuuta.
Toisesta näkökulmasta katsottuna äitiyden kautta olen saanut mahdollisuuden kokea kaiken uudestaan omien lapsieni rinnalla: ensimmäisen lumisateen, uimaan opettelun, lukuhetket ihanien lastenkirjojen parissa ja teini-tyttöjen maailman katkeransuloisine unelmineen. Tulevaisuudessa saan seurata myös ensirakkauden syttymistä ja jonain päivänä saan kenties syliini lastenlapsia ja kierros on täysi. Liisa Laukkarisen sanoin: "Nyt kun liikun lapsen kanssa, kuulun jo uutena äitien uloimpaan piiriin, noviiseihin, niihin, joita esiäitien silmä valvoo. Kun vuosia kuluu, elämä menee ja sen vaiheet, pääsen sisään, opin äitien salaisuudet, tunnussanan ja minut otetaan mummujen harmaaseen hallitukseen."
Halusimme tai emme, meitä äitejä ohjaa oman äidin malli, mummin malli, isoäidin malli ja edellisten sukupolvien aineeton perintö, jota kannamme kaikki mukanamme. Huomaan usein puhuvani äitini suulla, fraaseja, joita itse inhosin lapsena. Parhaimpana ja kauneimpana opetuksena olen äidiltäni oppinut, että hän hyväksyi minut sellaisena kuin olen, luotti minuun ja valintoihini ja oli aina puolellani elämäni vaikeimmissa hetkissä. Kiitos äidilleni siitä. Sen perinnön tahdon jakaa myös lapsilleni.
Hyvää Äitienpäivää!
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
Hyvää tanssin päivää!
Tanssi on vanhimpia taideilmaisun muotoja. Jo aikojen aamuna ihmiset tanssivat liekkien loimutessa ja varjojen heijastuessa luolien seinille.
Tanssi kuuluu kaikille: yhteiskunnan ylimmät ja kansa rakastivat tanssia. Baletin juuret johtavat renessanssin Italiaan ja Versaillesin hovissa itse aurinkokuningaskin otti tanssiaskelia.
Tanssi on ollut aina myös tapa tutustua toiseen sukupuoleen. Tanssi on myös pareja yhdistävä tekijä, muistan, miten ukkini ja mummini kävivät aina lauantaisin tanssimassa yhdessä. He pyörähtelivät myös arkisin olohuoneen lattialla lempimusiikin soidessa radiossa. Tanssia voi myös itsekseen, kun kukaan muu ei ole näkemässä.
Taiteen keinoin liikkeen vangitseminen kaksiulotteiselle kankaalle on aina ollut haasteellista. Miten saada liikkeen idea, tunne ja intensiteetti tiivistettyä yhteen hetkeen? Miten saada voima, keveys ja jatkuvuus yhdistettyä patsaan raskaaseen materiaaliin?
Tanssi onkin koettava, nähtävä paikan päällä. Kuultava tossujen kepeät tömähdykset lattiaan, aistittava tanssijan läsnäolo, jännitys, tunnetila ja intensiteetti.
Koskaan ei ole liian vanha tanssimaan. Muistan kun tanssin 90-vuotiaan ukkini käsivarsilla vuosi ennen hänen kuolemaansa. Yksi vaikuttavimmista tansseista koskaan on Maja Plitseskajan Kuoleva joutsen baletista Joutsenlampi, jonka hän tanssi yli 60-vuotiaana. Tanssiin linkki alla.
https://www.youtube.com/watch?v=Luz5g-doa34

Kuvassa tyttäreni , kuvaaja Tiia Laukkanen

torstai 16. huhtikuuta 2015
Sammunut Valoviiri
Pimeät aamut, unihiekkaa silmässä, matkalla kentälle. Vasta lähestyttäessä Helsinki-Vantaata alan heräillä. Viimeistään siinä kohtaa kun ympäristötaideteos "Valoviirin" valot loistavat keskellä moottoritietä. Se muodostui minulle maamerkiksi: kohta ollaan perillä ja matka voi alkaa.
Teoksessa oli hienosti tavoitettu ylöspäin suuntautuva liike, siinä oli oikeaa nousukiidon fiilistä; joka kerta teosta katsoessani koin saman huikean tunteen kuin lentokoneen pyörien irrotessa maan pinnalta.
Teoksen värimaailma vaihtui jatkuvasti, se eli samalla sykkeellä kuin esikuvansa kiitorata, josta koneet nousevat korkeuksiin vuodenajasta, pyhistä ja kellosta riippumatta. Teos oli abstrakti, mutta kaikkien ymmärrettävissä: lapsenikin rakastivat sitä. Mielestäni se oli yksi Suomen hienoimmista ympäristötaideteoksista, ellei jopa hienoin. Tuntuu haikealta, että se poistettiin ja valoviirin loiste sammutettiin.
Eero Metson vuona 2000 suunnittelema Valoviiri teoksen sijainti kentän läheisyydessä oli mitä mainioin. Pimeä ja yksitoikkoinen tieosuus kaunistui taiteen keinoin.

lauantai 7. maaliskuuta 2015
Kuva muistosta, muisto kuvasta
Muistan katselleeni kehystettyä kuvaa lapsuudessani mummolani seinällä. Kuvassa on kaunis kiharahiuksinen pikku tyttö. Tiesin sen olevan kuva äitini isosiskosta. Se ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kuva hänestä. Kuva oli painokuva ja sen alkuperäisversion oli maalannut postikorteista paremmin tunnettu taiteilija Arno von Riesen.
Kuvan tarina alkaa tammikuusta 1947, jolloin huolestuneet vanhemmat olivat vieneet vatsaflunssasta ja aliravitsemuksesta kärsivän kuukauden ikäisen vauvan Lappeenrannasta Helsinkiin uuteen Lastenklinikan sairaalaan. Siellä vauva tulisi saamaan parasta mahdollista hoitoa lastenlääkäri Arvo Ylpön johdolla. Tuolla matkalla vauvan isä osti paperikaupasta kauniin kuvan pikku-tytöstä, ehkä piristääkseen vaimoaan ja itseään. Kuvan taakse isä kirjoitti, että se on hankittu päivänä, jolloin vauva täytti tasan kuukauden.
He pääsivät sairaalasta kotiin ja saivat naapurin rouvan imettämään pienokaista, koska äidin maito oli jo huvennut. Kaikki näytti hyvältä, kunnes vauva sai uuden infektion. Kuvan taakse on on jatkettu. "Riittamme kuoli 8.4. -47 suolitulehdukseen. -Raskaaksi suruksi meille. 16.4.1947"
Vauvasta ei tullut koskaan maalauksessa kuvatun pikku-tytön ikäistä. Kuvan tyttö oli isovanhemmilleni kuitenkin "Pikku-Riitta". Itse asiassa se oli ainoa kuva, mikä menetetystä tyttövauvasta muistutti, sillä hänestä ei oltu ehditty ottaa yhtään valokuvaa. Vuodet kuluivat, mutta kuvan tyttö katseli muuttumatta eteisen seinällä perheen elämää ja arjen touhuja. Pikkusisarukset syntyivät, kasvoivat ja muuttivat pois kotoa. Koitti myös päivä kun äidistä ja isästä tuli mummi ja ukki.
Omassa tutkimuksessani tutkin aineetonta perintöä ja tallentamisen traditiota. Sitä, miten joku näennäisen arvoton esine muodostuu vuosien ja muistoarvonsa kautta omistajille ja jälkipolville kallisarvoisiseksi. Kuva teki varhain kuolleen isonsisaren konkreettiseksi myös pienemmille sisaruksille ja lapsenlapsille. Muistan, miten mummini pyyhki aina silmiään kuvan tarinaa kertoessaan. Kuva on nyt minulla ja on minun vuoroni jakaa sen muisto lapsilleni.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)