Vietin ihanan romanttisen loman Nizzassa muutama vuosi sitten ja haaveilimme mieheni kanssa hankkivamme sieltä pienen kesäkodin. Talo sijaitsisi korkealla, jyrkänteellä, josta avautuisi huikea näkymä Välimerelle. Pihalla olisi vähintään yksi Rodinin veistos, sitruuna- ja oliivipuita ja hieman villiintyneen puutarhan keskellä vanha mosaiikkilaatoin koristeltu uima-allas. Talo olisi valkoiseksi rapattu, ikkunoissa olisi luukut, jotka voitaisiin sulkea kuumimpaan aikaan ja yläkerrassa pieni ranskalainen parveke, josta herättyäni voisin ihailla maisemaa. Talossa olisi vanhat kivilattiat, jykevä tamminen pöytä, huonekalut sopivasti boho-tyyliin rennot ja kutsuvat. Vähän kiertelyä ranskalaisilla kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä, niin hyvä tulisi.
Luonnollisesti herättelisin henkiin vanhan maalausharrastukseni ja luonnostelisin impressionistishenkisiä vaikutelmia ihanassa etelän valossa. Naapurustossa asuisi eläväinen vanhempi pariskunta, jotka tutustuttaisivat meidät koko kyläyhteisöön ja jakaisivat korvaamatonta sisäpiirin hiljaista tietoa, mistä kannattaa ostaa juuri oikeanlaista leipää ja mihin aikaan keväästä kannattaa istuttaa puutarhaan yksivuotiset kukat. Sisäinen kokkini saisi uutta virtaa ja loihtisin uskomattomia illallisia laajalle ystäväporukalle ja kilistelisimme laseja aamuauringon ensi pilkahdukseen saakka. Esiteini-ikäiset tyttäremme makoilisivat rennosti ja hyväntuulisina riippumatoillaan ja nuorimmaiset pojat kirmaisivat pihalla futispeleissään huutaen kannustushuutojaan täydellisellä ranskan kielellä. Viettäisimme siellä viikkoja joka kesä, ja kun vanhenisimme karkaisimme sinne pimeää ja loskaa pakoon.
Iltaisin sitten istuisimme olkihatut päässämme villiviinin valtaaman katoksen alla. Charmantisti harmaantunut mieheni pelaisi pasianssia ja minä viimeistelisin uusinta menestysromaaniani. Yhtä rakastuneina kuin silloin vuosia sitten.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti