Lukiessani Peter Englundin eloisia sotakuvauksia 1600-luvulta, mietin esi-isiäni, jotka haavoittuivat Pultavan taisteluissa: Gotthardia, joka otettiin vangiksi Riian piirityksessä ja karkasi sotavankeudesta matkalla Siperiaan. Hänen poikaansa Adolf Gotthardia, joka toi perunoita ja kirkonkellot sotasaaliina Pommerin sotaretkiltä. Tai pojanpoikaansa Adolfia, joka osallistui viiteentoista eri taisteluun "osoittaen niissä suurta urheutta" kuten historiankirjat kertovat. Suvun miehistä tuli sukupolvesta toiseen sotilaita, he elivät ajat, jolloin Suomen maaperällä kärsittiin sekä iso- että pikkuvihan sekä sortokausien vuodet. Viimeisenä ketjussa oli Isoisäni, joka ei enää ollut ammattisotilas, mutta toimi Mannerheimin valkoisten joukkojen muonituspäällikkönä ja toisessa maailmansodassa majurina Äänislinnassa. Ukkini taas oli kaukopartiomies "siellä jossakin".
Minulle menneisyys muuttuu eläväksi, kun saan elää historiallisia hetkiä jonkun konkreettisen henkilön kautta. Luen kirjoista menneistä taisteluista ja samalla tunnen, miten varjonomaisesti saan kiinni siitä todellisuudesta, mitä sukuni jäsenet ovat aikoinaan kokeneet. Silti jää pimentoon paljon kertomuksia, tarinoita, joita en tiedä. Myös se vaiettu historia mainetekojen takana.
Sodankäynti on aina ollut karua, seuralaisina yksinäisyys, nälkä, taudit, pelko ja ikävä. Katsellessani perittyjä kunniamerkkejä, mietin, että sankaruuskin on paljolti näkökulmasta kiinni. Silti en voi olla ihailematta noita miehiä. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti