Jos isäni tutustutti minut kirjojen maailmaan, lapsuudenystäväni Tarja puolestaan kirjoittamisen maailmaan. Kirjoittelimme yhdessä "Puistokaaren tarinoita", vihkosia, joissa seikkailivat pihan lapset. Fakta ja fiktio sekoittuivat. Oma alteregoni oli Lavinia ja Tarjan Jessie. Nimet olimme poimineet lempikirjastani, joka tuolloin 8-vuotiaana oli Frances Hodgson Burnettin "Pikku prinsessa". Myöhemmin kirjoitin Viisikko-kirjan tyylisiä seikkailutarinoita, jossa paha sai aina palkkansa.
Kirjat vaikuttivat minuun aina voimakkaasti. Elin niiden maailmassa, olin hetken kuin niiden päähenkilö, puhuin, käyttäydyin ja sisäistin tämän roolin. Montgomeryn Runotyttöä lukiessani aloin kirjoittaa päiväkirjaa, joka ikään kuin sijoittui 1800-luvulle. Koulumatkani metsästä tuli Uuden Kuun lähikuusikko, etsin taivaalta Lyyran Vega-tähteä, koin inspiraation "Leimahduksen" ja huomasin Emilian lailla haaveilevani menestyksen Alppipolusta. Eniten minuun teki kuitenkin vaikutuksen Emilian ylpeys, sisu ja kunniantunto: Murrayn sukuviat. Valitettavasti taisin myös omaksua jotain niistä. Päiväkirjani oli kirjoitusasultaankin kuin suoraan 1800-luvun lopusta, ystävieni arkipäiväiset nimet korvasin heidän huomattavasti romanttisimmilla toisilla nimillään ja käytin huoletta korusanojen rinnalla "Ah ja voih"-huudahduksia.
Kirjoittamalla fiktiota olen voinut eläytyä tilanteisiin, joita arkielämässä en olisi koskaan kokenut. Teini-ikään tultaessa tarinoiden kirjoittaminen väheni. Vain päiväkirjat jäivät. Enää en kirjoita niitäkään. Kirjoittaminen on minulle merkinnyt itselle kirjoittamista, olen ikään kuin rakentanut identiteettiäni sekä jäsentänyt elämääni sitä kautta.
Luen aina silloin tällöin vanhoja päiväkirjojani. Tarinoitani, niitä yli kolmeakymmentä vihkosta, jotka lapsuudessani kirjoitin ei ole enää olemassa. Ne ovat kadonneet muutossa kaksikymmentä vuotta sitten.
❤️
VastaaPoista