Hyvää tanssin päivää!

Tanssi on vanhimpia taideilmaisun muotoja. Jo aikojen aamuna  ihmiset tanssivat liekkien loimutessa ja varjojen heijastuessa luolien seinille.

Tanssi kuuluu kaikille: yhteiskunnan ylimmät ja kansa rakastivat tanssia. Baletin juuret johtavat renessanssin Italiaan ja Versaillesin hovissa itse aurinkokuningaskin otti tanssiaskelia.

 Tanssi on ollut aina myös tapa tutustua toiseen sukupuoleen. Tanssi on myös pareja yhdistävä tekijä, muistan, miten ukkini ja mummini kävivät aina lauantaisin tanssimassa yhdessä. He pyörähtelivät myös arkisin olohuoneen lattialla lempimusiikin soidessa radiossa. Tanssia voi myös itsekseen, kun kukaan muu ei ole näkemässä.

Taiteen keinoin liikkeen vangitseminen kaksiulotteiselle kankaalle on aina ollut haasteellista. Miten saada liikkeen idea, tunne ja intensiteetti tiivistettyä yhteen hetkeen? Miten saada voima, keveys ja jatkuvuus yhdistettyä patsaan raskaaseen materiaaliin?

 

Kuvassa tyttäreni , kuvaaja Tiia Laukkanen

Tanssi onkin koettava, nähtävä paikan päällä. Kuultava tossujen kepeät tömähdykset lattiaan, aistittava tanssijan läsnäolo, jännitys, tunnetila ja intensiteetti.


Koskaan ei ole liian vanha tanssimaan.  Muistan kun tanssin 90-vuotiaan ukkini käsivarsilla vuosi  ennen hänen kuolemaansa. Yksi vaikuttavimmista tansseista koskaan on Maja Plitseskajan Kuoleva joutsen baletista Joutsenlampi, jonka hän tanssi yli 60-vuotiaana. Tanssiin linkki alla.


https://www.youtube.com/watch?v=Luz5g-doa34

 

Sammunut Valoviiri

Pimeät aamut, unihiekkaa silmässä, matkalla kentälle. Vasta lähestyttäessä Helsinki-Vantaata alan heräillä. Viimeistään siinä kohtaa kun ympäristötaideteos "Valoviirin" valot loistavat keskellä moottoritietä. Se muodostui minulle maamerkiksi: kohta ollaan perillä ja matka voi alkaa.

Teoksessa oli hienosti tavoitettu ylöspäin suuntautuva liike, siinä oli oikeaa nousukiidon fiilistä; joka kerta teosta katsoessani koin saman huikean tunteen kuin lentokoneen pyörien irrotessa maan pinnalta.
Teoksen värimaailma vaihtui jatkuvasti, se eli samalla sykkeellä kuin esikuvansa kiitorata, josta koneet nousevat korkeuksiin vuodenajasta, pyhistä ja kellosta  riippumatta. Teos oli abstrakti, mutta kaikkien ymmärrettävissä: lapsenikin rakastivat sitä. Mielestäni se oli yksi Suomen hienoimmista ympäristötaideteoksista, ellei jopa hienoin. Tuntuu haikealta, että se poistettiin ja valoviirin loiste sammutettiin.

Eero Metson vuona 2000 suunnittelema Valoviiri teoksen sijainti kentän läheisyydessä oli mitä mainioin. Pimeä ja yksitoikkoinen tieosuus kaunistui taiteen keinoin.

Kuva muistosta, muisto kuvasta

Muistan katselleeni kehystettyä kuvaa lapsuudessani mummolani seinällä. Kuvassa on kaunis kiharahiuksinen pikku tyttö. Tiesin sen olevan kuva äitini isosiskosta. Se ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kuva hänestä. Kuva oli painokuva ja sen alkuperäisversion oli maalannut postikorteista paremmin tunnettu taiteilija Arno von Riesen.

Kuvan tarina alkaa tammikuusta 1947, jolloin  huolestuneet vanhemmat olivat vieneet vatsaflunssasta ja aliravitsemuksesta kärsivän kuukauden ikäisen vauvan Lappeenrannasta Helsinkiin uuteen Lastenklinikan sairaalaan. Siellä vauva  tulisi saamaan parasta mahdollista hoitoa lastenlääkäri Arvo Ylpön johdolla. Tuolla matkalla vauvan isä osti paperikaupasta kauniin kuvan pikku-tytöstä, ehkä piristääkseen vaimoaan ja itseään. Kuvan taakse isä kirjoitti, että se on hankittu päivänä, jolloin vauva täytti tasan kuukauden.

He pääsivät sairaalasta kotiin ja saivat naapurin rouvan imettämään pienokaista, koska äidin maito oli jo huvennut. Kaikki näytti hyvältä, kunnes vauva sai uuden infektion. Kuvan taakse on on jatkettu. "Riittamme kuoli 8.4. -47 suolitulehdukseen. -Raskaaksi suruksi meille. 16.4.1947"

Vauvasta ei tullut koskaan maalauksessa kuvatun pikku-tytön ikäistä. Kuvan tyttö oli isovanhemmilleni kuitenkin "Pikku-Riitta". Itse asiassa se oli ainoa kuva, mikä menetetystä tyttövauvasta muistutti, sillä hänestä ei oltu ehditty ottaa yhtään valokuvaa. Vuodet kuluivat, mutta kuvan tyttö katseli muuttumatta eteisen seinällä  perheen elämää ja arjen touhuja. Pikkusisarukset syntyivät, kasvoivat ja muuttivat pois kotoa. Koitti myös päivä kun äidistä ja isästä tuli mummi ja ukki.

Omassa tutkimuksessani tutkin aineetonta perintöä ja tallentamisen traditiota. Sitä, miten joku näennäisen arvoton esine muodostuu vuosien ja muistoarvonsa kautta omistajille ja jälkipolville kallisarvoisiseksi. Kuva teki varhain kuolleen  isonsisaren  konkreettiseksi myös pienemmille sisaruksille ja lapsenlapsille. Muistan, miten mummini pyyhki aina silmiään kuvan tarinaa kertoessaan. Kuva on nyt minulla ja on minun vuoroni jakaa sen muisto lapsilleni.

Unelmien kodit osa 2

Jos minulla olisi monta elämää tai tuhottomasti rahaa, minulla olisi monta kotia. Jokainen koti vastaisi johonkin unelmaani ja saisin niissä toteuttaa erilasia sisustustyylejä. Unelmointi on onneksi ilmaista.

Vietin ihanan romanttisen loman Nizzassa muutama vuosi sitten ja haaveilimme mieheni kanssa hankkivamme sieltä pienen kesäkodin. Talo sijaitsisi korkealla, jyrkänteellä, josta avautuisi huikea näkymä Välimerelle. Pihalla olisi vähintään yksi Rodinin veistos, sitruuna- ja oliivipuita ja hieman villiintyneen puutarhan keskellä vanha mosaiikkilaatoin koristeltu uima-allas. Talo olisi valkoiseksi rapattu, ikkunoissa olisi luukut, jotka voitaisiin sulkea kuumimpaan aikaan ja yläkerrassa pieni ranskalainen parveke, josta herättyäni voisin ihailla maisemaa. Talossa olisi vanhat kivilattiat, jykevä tamminen pöytä, huonekalut sopivasti boho-tyyliin rennot ja kutsuvat. Vähän kiertelyä ranskalaisilla kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä, niin hyvä tulisi.

Luonnollisesti herättelisin henkiin vanhan maalausharrastukseni ja luonnostelisin impressionistishenkisiä vaikutelmia ihanassa etelän valossa. Naapurustossa asuisi eläväinen vanhempi pariskunta, jotka tutustuttaisivat meidät koko kyläyhteisöön ja jakaisivat korvaamatonta sisäpiirin hiljaista tietoa, mistä kannattaa ostaa juuri oikeanlaista leipää ja mihin aikaan keväästä kannattaa istuttaa puutarhaan yksivuotiset kukat. Sisäinen kokkini saisi uutta virtaa ja loihtisin uskomattomia illallisia laajalle ystäväporukalle ja kilistelisimme laseja aamuauringon ensi pilkahdukseen saakka. Esiteini-ikäiset tyttäremme makoilisivat rennosti ja hyväntuulisina riippumatoillaan ja nuorimmaiset pojat kirmaisivat pihalla futispeleissään huutaen kannustushuutojaan täydellisellä ranskan kielellä. Viettäisimme siellä viikkoja joka kesä, ja kun vanhenisimme karkaisimme sinne pimeää ja loskaa pakoon.

 Iltaisin sitten  istuisimme olkihatut päässämme villiviinin valtaaman katoksen alla. Charmantisti harmaantunut mieheni pelaisi pasianssia ja minä viimeistelisin uusinta menestysromaaniani. Yhtä rakastuneina kuin silloin vuosia sitten.

.

Kolme tuolia, kolme poikaa

Tutkimusaineistoa kootessani käsiini leijaili vanha päiväyksetön lehtileike. Siinä kerrottiin kolmen koulutoverin tapaamisesta kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Todennäköisesti kyseessä oli turkulainen sanomalehti ja kirjoitusajankohta joskus 1900-luvun alussa.

Jutussa muisteltiin ensimmäistä koulupäivää alkeiskoulussa vuonna 1863. Jokainen koulupoika toi kouluun oman tuolinsa. Jo tuolista saattoi päätellä lapsen taustan. Varakkaan Björkeimheimin vesalla oli "elegantti lastentuoli, jonka istuin oli päällystetty punaisella sametilla", Kjäldströmin käsityöläisestä porvareiksi ponnistelleen perheen pojalla oli pinnatuoli. Varattomimman perheen vekaralla oli mukanaan pelkkä jakkara. Pojat ystävystyivät taustojensa eroavaisuuksista huolimatta. Björkenheimin vaunut poimivatkin matkan varrelta satamakorttelista myös laivanrakentajan pojan mukaansa.

He jatkoivat yhdessä myös seuraavalle kouluasteelle, tällöin koulussa oli myös eri-ikäisiä luokkatovereita: nuorimmat 10 vuotiaita ja vanhimmat jo täysi-ikäisiä. Välituntisin isommat tupakoivat ja tuoksuivat lupapäivien jälkeen punssilta ja paloviinalta. Jutussa kerrotaan, miten vanhemmat (korkeammalla luokkatasolla olevat) oppilaat censoreina vahtivat luokkaa, heitä pelättiin enemmän kuin opettajia konsanaan. Rangaistuksena käytetty näpeille lyönti sattui.

Tunneilla istuttiin taitojen mukaan: taitavin edessä ja huonoimmat arvosanat saanut takapenkillä. Siitä penkistä oli vaikeaa korottaa numeroita, sillä monet opettajat antoivat numerot istumapaikan ei niinkään taitojen mukaan.

 

Kertojista kellään ei jäänyt koulusta hyviä muistoja, ainoastaan koulun jälkeisistä hetkistä

kaffekammaren Slottgatan 3:ssa,  jossa 50 pennillä sai kahvia ja rusinaleivän ja viittä eri pikkuleipää. Jos taskunpohjalta löytyi vielä 10 penniä, sai aleksanterinleivoksen. Tarina ei kerro, tarjosivatko varakkaammat herkkujaan myös köyhemmille tovereille. Talvella hauskuteltiin luistelemalla ”petraksen” luistinradalla ja tehtiin retkiä ”Lill”-Heikkilään. Kaksi pojista lopetti koulun neljännen luokan jälkeen, ainoastaan Kjäldström sinitteli lyseoon ja Yliopistoon. Raha oli  koulun lopettamisen syynä molemmissa tapauksissa: köyhän perheen varat hiipuivat kun taas toisessa varallisuuden vuoksi ollut välttämätöntä opiskella enää pidemmälle.

 

Tuolit toivat hyvin esiin eri lähtökohdat, josta ponnisteltiin eteenpäin ja mitkä määrittivät paikkaa elämässä myös sen jälkeenkin. Jokainen näistä kolmesta löysi kuitenkin elämäntehtävänsä saman aatteen  parista: punaisen ristin toiminnasta, köyhäinyhdistyksen johdosta ja Kjäldström  papin toimen ja kristillisen järjestötoiminnan piiristä. Vaikka nykyään istumme kaikki samoilla koulupenkeillä, kannamme yhä mukanamme näkymättömiä istuimia kodistamme: yhdellä Ikean jakkara, toisella uustuotantoa oleva seiskatuoli ja kolmannella isovanhemmilta peritty artekin tuoli 65.

 

 

 

Unelmien kodit osa 1

Nuorena opiskelijana haaveilin vielä jonain päivänä asuvani perheineni Meilahdessa, isoisäni rakennuttamassa kotitalossa.  Haaveissani sisustin kodin porvarilliseen henkeen ja asetin suvun perintöuurnan kiviselle ikkunalaudalle, jossa se minua aina tervehti kävellessäni Mäntytietä pitkin. Vähän aikaa sitten menin käymään talon rappukäytävässä ja siellä tuoksui yhä samalta kuin lapsuudessani: kivilattioilta, hieman ummehtuneelta ja mäntysuovalta. Muistan asunnon erkkeri-ikkunat, lukemattomat pikku huoneet, ruokasalin ja suuren olohuoneen, jossa juhlimme joulua ja merkkipäiviä.

Osa muistoista, jotka asuntoon liittyivät eivät edes ole omiani. Isäni kertomat lapsuusmuistot pihapiiristä, vanhat valokuvat leikkitovereista: eksoottisista Keisakusta ja Kasimitsusta, tarinat katolle kiipeämisistä ja uhkarohkeista poikamaisista kolttosista tallentuivat myös minun mielenmaailmaani osana jo "kadonnutta aikaa". Kerronnan kautta jo menetettyä aikaa ja paikkaa voi yrittää uudelleen luoda, niin, että paikoista tulee merkityksellisiä myös niille sukupolville, jotka eivät kyseisiä paikkoja ja tiloja ole koskaan kokeneet.

Muistan isoisäni arvovaltaisen, hieman pelottavankin  hahmon, joka muistikuvissani muotoutui erottamattomaksi osaksi asuntoa ja sen tunnelmaa. Hänen kuoltuaan asunto myytiin, kaikki isoäidin huolella yhteen sovittamat perintöesineet ja taide jaettiin sukulaisten kesken. En ehkä haluaisikaan nähdä asuntoa nyt, se ei olisi enää sama asunto. Muistoissa vaalimassani isovanhempien kodissa minua vastaan tuijottaisi enää paljaat, taulujen paikoilta tummuneet tapetit ja huoneissa vastaisi vain tyhjä kaiku. Kaikki arvokkuus sekä muistot olisi riisuttu, miljöö olisi poissa.

Miksi kutsua tätä tunnetta? Nostalgia? Kaipuu? Toive palaamisesta aikaan tai paikkaan, joka on jo kadonnut. Paikka on silti minussa ikuisesti muistoiksi tallentuneena. Omien ja isäni kertomusten kautta myös lapsilleni.  Tämä on minun "menetetty Karjalani"; myyttinen paikka, jonka jälkipolvet tuntevat vain kertomusten kautta.

Kiitos isänmaan sankareille

Suvussani on ollut monta sataa vuotta sotilaita, jotka ovat palvelleet kuningasta, keisaria ja kolmea eri isänmaata, joista viimeisenä Suomen tasavaltaa. Aikoinaan jopa niin hyvin, että saivat aatelisarvon kiitoksena.

Lukiessani Peter Englundin eloisia sotakuvauksia 1600-luvulta, mietin esi-isiäni, jotka haavoittuivat Pultavan taisteluissa: Gotthardia, joka otettiin vangiksi Riian piirityksessä ja karkasi sotavankeudesta matkalla Siperiaan. Hänen poikaansa Adolf Gotthardia, joka toi perunoita ja kirkonkellot sotasaaliina Pommerin sotaretkiltä. Tai pojanpoikaansa Adolfia, joka osallistui viiteentoista eri taisteluun "osoittaen niissä suurta urheutta" kuten historiankirjat kertovat.  Suvun miehistä tuli sukupolvesta toiseen sotilaita, he elivät ajat, jolloin Suomen maaperällä kärsittiin sekä iso- että pikkuvihan sekä sortokausien vuodet. Viimeisenä ketjussa oli Isoisäni, joka ei enää ollut ammattisotilas, mutta toimi Mannerheimin valkoisten joukkojen muonituspäällikkönä ja toisessa maailmansodassa majurina Äänislinnassa. Ukkini taas oli kaukopartiomies "siellä jossakin".

 Minulle menneisyys muuttuu eläväksi, kun saan elää historiallisia hetkiä jonkun konkreettisen henkilön kautta. Luen kirjoista menneistä taisteluista ja samalla tunnen, miten varjonomaisesti saan kiinni siitä todellisuudesta, mitä sukuni jäsenet ovat aikoinaan kokeneet. Silti jää pimentoon paljon kertomuksia, tarinoita, joita en tiedä. Myös se vaiettu historia mainetekojen takana.

Sodankäynti on aina ollut karua, seuralaisina yksinäisyys, nälkä, taudit, pelko ja ikävä. Katsellessani perittyjä kunniamerkkejä, mietin, että sankaruuskin on paljolti näkökulmasta kiinni. Silti en voi olla ihailematta noita miehiä. Kiitos.