Isäni antama aineeton perintö

Näin merkkipäivänä luen silmät kosteina kirjoituksia poisnukkuneista isistä ja kaipauksesta, jota vanhemman menettäminen jälkeensä jättää. Oma isäni, nykyään myös isoisä, on onneksi yhä vahvasti elämässä ja elämässäni läsnä. Minulla on mahdollisuus kertoa hänelle, miten merkittävä ihminen hän minulle on.

Omassa väitöskirjassani tutkin aineetonta perintöä, sitä, mitä tärkeäksi kokemiaan tai itse oppimiaan arvoja kukin sukupolvi pyrkii siirtämään seuraavalle sukupolvelle. Ne voivat olla esimerkiksi itse luotu suhdeverkosto, poliittinen tai uskonnollinen vakaumus, arvomaailma, elämäntapa tai omilta vanhemmilta sisäistetyt opit ja käyttäytymismallit.

Isäni on johdattanut minut kirjojen maailmaan. Muistan, kun hän luki sängyssäni matalalla äänellään  "Seitsemää veljestä" iltasaduksi. Se ei ehkä ollut se tyypillisin kirja, jota viisivuotiaalle luettiin, mutta hänen rauhallinen replikointinsa ja kertojanlahjansa toivat veljekset elävänä eteeni. Lähes kaikki isältäni saamat lahjat ovat olleet kirjoja. Tämä pätee myös toisinpäin -jälleen tänä isänpäivänä.

Merkittävin häneltä saamani aineeton perintö liittyy kuitenkin kanssaihmisiin: "Tärkeintä, Katja, on elämässä ihmissuhteet. Niistä elämään tulee aitoa onnea ja niiden kautta onnea pystyy jakamaan myös muille." Ohje lienee annettu, jossain tilanteessa, missä isäni katsoi minun kiintyneen liikaa materiaan. Tätä neuvoa olen pyrkinyt elämässäni noudattamaan, aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Väitöskirjassani pohdin myös, miten aineeton perintö siirtyy sukupolvelta toiselle. Mitä kukin poimii vanhemmiltaan jälleen eteenpäin siirrettäväksi? Miksi jokin toiselle tärkeä asia ei siirrykään? Tärkeintä on vanhemman oma esimerkki, se että elää opetuksensa todeksi. Ihailen isäni tapaa huomioida toisia ihmisiä, kohdella jokaista kunnioittavasti ja aidosti välittäen. Olla läsnä ja tukena. Toivottavasti jonain päivänä minä pystyn esimerkilläni samaan.