Kadonnut tuoksu

Avasin vanhan kirjeen ja sen sisältä tipahti kuivattu kukka. Muisto hetkestä, tapaamisesta 140 vuotta sitten. Kukan värit olivat haalistuneet ja sen tuoreus ja kimmoisuus muuttuneet haperoksi,  kosketuksesta murenevaksi. Tuoksua en enää tuntenut.
Kirje, jonka välissä kukka oli, kertoi kahden nuoren päätöksestä aloittaa yhteinen elämä.

Aikaa kului. Kirjeiden sävy muuttui arkisemmaksi, Suuren Rakkauden sijaan kirjoitettiin rahasta, uusista tapeteista, palvelusväestä ja lapsista. Kirjeiden välistä tipahteli nyt lasten kirjeitä, kuittilappuja, vaatekankaan mallitilkkuja. Rakkautta se oli silti, niin itsestään selvää, ettei sitä tarvinnut enää sanoiksi pukea. Se elettiin.

Eräänä päivänä toista kirjoittajaa ei enää ollut. Kaikki kirjeet säästettiin, sidottiin nauhalla yhteen ja talletettiin vintille. Siellä ne odottivat, arkussa, monta sukupolvea lukijaansa.

Kukka, joka kirjeen välissä oli, symboloi minulle sitä, mitä historioitsijana koetan menneestä tavoittaa, sitä kuitenkaan koskaan täysin saavuttamatta. Ruusun tuoksu on vuosien myötä kadonnut.