Tarpeettomat muistot

Rakastan kiertää kirpputoreja, huutokauppoja ja vanhojen tavaroiden liikkeitä. Tavaroita hedelmälaatikoissa, Kaj Franckia ja rihkamaa rintarinnan, vanhojen huonekalujen ja esineiden ummehtunut tuoksu. Kävelen hyllyjen välissä kuin Indiana Jones, aarteita etsimässä. Jokaisella esineellä on oma tarinansa: puhkirakastettu nalle, särölle kolautettu lasiesine tai yksinäinen asetti vailla kuppia. Kuka näitä on pidellyt kädessään? Kuka katsonut kuvajaistaan tummentuneesta peilistä? Millaisiin juhliin on menty nyt jo haalistuneessa mekossa?

Takahuoneen muovipussista pilkistää Kreikan matkojen matkamuistonuket yhdessä Yki Nummen lampun kanssa. Molemmat luopujalleen yhtä arvottomia. Tulen jotenkin surulliseksi miettiessäni ihmistä, joka esineet on eläessään kerännyt. Keskustelu keräilijöiden kuolinpesien taidekokoelmien hajottamisesta voidaan käydä myös mikrotasolla "Töölön mummin" tavaroista.

Viime kesänä ostin Hangon kesätorilta Finelin kattilan, jonka myyjä kertoi kuuluneen anopilleen. Anoppi ei tainnut olla kovin mieluinen, koska kattila vaihtoi omistajaansa. Nyt sitä katsellessani mietin aina myyjän sanoja: "Nyt on viimeinenkin muisto anopista myyty".

Mielestäni kaikkia muistoja ei pitäisi hävittää, niitä epämieluisimpiakaan. Itselle merkityksetön saattaa olla tärkeä jollekin toiselle. Ehkä jonain päivänä lapsenlapset etsivät samanlaista kattilaa, joka muistuttaisi mummosta.