Kirjoittamisen pakosta

Istuimme iltaa naisporukalla Tallinassa ja keskustelimme elämäämme vaikuttaneista ihmisistä. Heistä, jotka ovat jättäneet jonkun jäljen, auttaneet meitä näkemään jotain uutta tai kääntäneet kelkkamme suuntaa.

Jos isäni tutustutti minut kirjojen maailmaan, lapsuudenystäväni Tarja puolestaan kirjoittamisen maailmaan. Kirjoittelimme yhdessä "Puistokaaren tarinoita", vihkosia, joissa seikkailivat pihan lapset. Fakta ja fiktio sekoittuivat. Oma alteregoni oli Lavinia ja Tarjan Jessie. Nimet olimme poimineet lempikirjastani, joka tuolloin 8-vuotiaana oli Frances Hodgson Burnettin "Pikku prinsessa". Myöhemmin kirjoitin Viisikko-kirjan tyylisiä seikkailutarinoita, jossa paha sai aina palkkansa.

Kirjat vaikuttivat minuun aina voimakkaasti. Elin niiden maailmassa, olin hetken kuin niiden päähenkilö, puhuin, käyttäydyin ja sisäistin tämän roolin. Montgomeryn Runotyttöä lukiessani aloin kirjoittaa päiväkirjaa, joka ikään kuin sijoittui 1800-luvulle. Koulumatkani metsästä tuli Uuden Kuun lähikuusikko, etsin taivaalta Lyyran Vega-tähteä, koin inspiraation "Leimahduksen" ja huomasin Emilian lailla haaveilevani menestyksen Alppipolusta. Eniten minuun teki kuitenkin vaikutuksen Emilian ylpeys, sisu ja kunniantunto: Murrayn sukuviat. Valitettavasti taisin myös omaksua jotain niistä. Päiväkirjani oli kirjoitusasultaankin kuin suoraan 1800-luvun lopusta, ystävieni arkipäiväiset nimet korvasin heidän huomattavasti romanttisimmilla toisilla nimillään ja käytin huoletta korusanojen rinnalla "Ah ja voih"-huudahduksia.

Kirjoittamalla fiktiota olen voinut eläytyä tilanteisiin, joita arkielämässä en olisi koskaan kokenut. Teini-ikään tultaessa tarinoiden kirjoittaminen väheni. Vain päiväkirjat jäivät. Enää en kirjoita niitäkään. Kirjoittaminen on minulle merkinnyt itselle kirjoittamista, olen ikään kuin rakentanut identiteettiäni sekä jäsentänyt elämääni sitä kautta.

 Luen aina silloin tällöin vanhoja päiväkirjojani. Tarinoitani, niitä yli kolmeakymmentä vihkosta, jotka lapsuudessani kirjoitin ei ole enää olemassa. Ne ovat kadonneet muutossa kaksikymmentä vuotta sitten.

Esteetikon pieniä harmituksia

Harrastan myynnissä olevien asuntojen katsomista niin netin kautta kuin -mikäli tarpeeksi houkutteleva sattuu vastaan- myös paikan päällä. Erään ihanan 1950-luvulla rakennetun omakotitalon melkein ostimme.  Nyt kun ajelen talon ohi, näen sen ikkunoissa aivan vääränlaiset romanttiset rimpsulaskosverhot. Minua ärsyttää, ne eivät sovi yhtään talon tyyliin. Jos minä saisi päättää, talon rakennusaikakausi sanelisi ainakin osin myös sisustustyylin.  Ehkä olen myös salaa hieman kateellinen. Ne ovat myös väärän perheen laskosverhot.

Kuinka paljon lehdet ja ilmassa leijuva zeitgeist vaikuttaa makuumme? Odotan mielenkiinnolla, milloin 80-luvusta tulee trendikäs? Milloin ns. "eurotalot", "pirttikalusteet" ja Arabian Karelia-sarja alkavat näyttää nostalgisilta? Tai 1990-luvun kirsikkapuiset huonekalut, alcantara-sohvat ja sarjatuotantona tehty "kiina-antiikki", joita aikoinaan suuresti ihailtiin.

Tällä hetkellä 1950- ja 1960-lukujen asunnot, sisustus ja esineet ovat kaikkien keräilijöiden himoitsemia.  Miksi yksi tyylisuunta pyyhkäisee muut kumoon ja kaikki alkavat orjallisesti keräilemään Kupittaan savea, tanskalaisia tiikkihuonekaluja ja pehmeitä paimentolaismattoja? Jotkut sisustuslehtien retrokodit näyttävät siltä kuin perhe olisi siirtynyt aikakoneella aikaan, jota he eivät itse ole välttämättä edes eläneet. Kodit ovat keinotekoisesti luotuja kuvitelmia tietystä aikakaudesta. Kuvakulmatkin on valittu niin, ettei televisio tai kännykkä paljasta elettävän nykyaikaa. Nämä kodit ovat jollain tavalla epäaitoja, samalla tapaa kuin museon lasiseinän taakse rakennetut näyttelykodit.

Parhaat kodit ovat kerroksellisia, niissä otetaan huomioon itse talon henki ja aikakausi, mutta rikotaan se myös sopivalla määrällä itselle merkityksellisiä  esineitä: isoisän nojatuoli makuuhuoneessa, mummin taidonnäyte sohvatyynynä ja tarkkasilmäinen löytää eteisen kirjahyllystä tenttikirjallisuutta ja hää- tai valmistujaislahjoja. Aidossa kodissa eletään myös nykyaikaa, tässä hetkessä. Wirkkalan ja Sarpanevan rinnalla Harri Koskista ja vähän Ikeaa. Jonain päivänähän meidän aikakautemme esineistä tulee lapsillemme tai lapsenlapsillemme "niin 2010". Mitä ne esineet ovat, jotka tätä aikaa määrittävät? Tiedän sen vasta parinkymmenen vuoden päästä.





.

Isäni antama aineeton perintö

Näin merkkipäivänä luen silmät kosteina kirjoituksia poisnukkuneista isistä ja kaipauksesta, jota vanhemman menettäminen jälkeensä jättää. Oma isäni, nykyään myös isoisä, on onneksi yhä vahvasti elämässä ja elämässäni läsnä. Minulla on mahdollisuus kertoa hänelle, miten merkittävä ihminen hän minulle on.

Omassa väitöskirjassani tutkin aineetonta perintöä, sitä, mitä tärkeäksi kokemiaan tai itse oppimiaan arvoja kukin sukupolvi pyrkii siirtämään seuraavalle sukupolvelle. Ne voivat olla esimerkiksi itse luotu suhdeverkosto, poliittinen tai uskonnollinen vakaumus, arvomaailma, elämäntapa tai omilta vanhemmilta sisäistetyt opit ja käyttäytymismallit.

Isäni on johdattanut minut kirjojen maailmaan. Muistan, kun hän luki sängyssäni matalalla äänellään  "Seitsemää veljestä" iltasaduksi. Se ei ehkä ollut se tyypillisin kirja, jota viisivuotiaalle luettiin, mutta hänen rauhallinen replikointinsa ja kertojanlahjansa toivat veljekset elävänä eteeni. Lähes kaikki isältäni saamat lahjat ovat olleet kirjoja. Tämä pätee myös toisinpäin -jälleen tänä isänpäivänä.

Merkittävin häneltä saamani aineeton perintö liittyy kuitenkin kanssaihmisiin: "Tärkeintä, Katja, on elämässä ihmissuhteet. Niistä elämään tulee aitoa onnea ja niiden kautta onnea pystyy jakamaan myös muille." Ohje lienee annettu, jossain tilanteessa, missä isäni katsoi minun kiintyneen liikaa materiaan. Tätä neuvoa olen pyrkinyt elämässäni noudattamaan, aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Väitöskirjassani pohdin myös, miten aineeton perintö siirtyy sukupolvelta toiselle. Mitä kukin poimii vanhemmiltaan jälleen eteenpäin siirrettäväksi? Miksi jokin toiselle tärkeä asia ei siirrykään? Tärkeintä on vanhemman oma esimerkki, se että elää opetuksensa todeksi. Ihailen isäni tapaa huomioida toisia ihmisiä, kohdella jokaista kunnioittavasti ja aidosti välittäen. Olla läsnä ja tukena. Toivottavasti jonain päivänä minä pystyn esimerkilläni samaan.

Tarpeettomat muistot

Rakastan kiertää kirpputoreja, huutokauppoja ja vanhojen tavaroiden liikkeitä. Tavaroita hedelmälaatikoissa, Kaj Franckia ja rihkamaa rintarinnan, vanhojen huonekalujen ja esineiden ummehtunut tuoksu. Kävelen hyllyjen välissä kuin Indiana Jones, aarteita etsimässä. Jokaisella esineellä on oma tarinansa: puhkirakastettu nalle, särölle kolautettu lasiesine tai yksinäinen asetti vailla kuppia. Kuka näitä on pidellyt kädessään? Kuka katsonut kuvajaistaan tummentuneesta peilistä? Millaisiin juhliin on menty nyt jo haalistuneessa mekossa?

Takahuoneen muovipussista pilkistää Kreikan matkojen matkamuistonuket yhdessä Yki Nummen lampun kanssa. Molemmat luopujalleen yhtä arvottomia. Tulen jotenkin surulliseksi miettiessäni ihmistä, joka esineet on eläessään kerännyt. Keskustelu keräilijöiden kuolinpesien taidekokoelmien hajottamisesta voidaan käydä myös mikrotasolla "Töölön mummin" tavaroista.

Viime kesänä ostin Hangon kesätorilta Finelin kattilan, jonka myyjä kertoi kuuluneen anopilleen. Anoppi ei tainnut olla kovin mieluinen, koska kattila vaihtoi omistajaansa. Nyt sitä katsellessani mietin aina myyjän sanoja: "Nyt on viimeinenkin muisto anopista myyty".

Mielestäni kaikkia muistoja ei pitäisi hävittää, niitä epämieluisimpiakaan. Itselle merkityksetön saattaa olla tärkeä jollekin toiselle. Ehkä jonain päivänä lapsenlapset etsivät samanlaista kattilaa, joka muistuttaisi mummosta.

 

Kadonnut tuoksu

Avasin vanhan kirjeen ja sen sisältä tipahti kuivattu kukka. Muisto hetkestä, tapaamisesta 140 vuotta sitten. Kukan värit olivat haalistuneet ja sen tuoreus ja kimmoisuus muuttuneet haperoksi,  kosketuksesta murenevaksi. Tuoksua en enää tuntenut.
Kirje, jonka välissä kukka oli, kertoi kahden nuoren päätöksestä aloittaa yhteinen elämä.

Aikaa kului. Kirjeiden sävy muuttui arkisemmaksi, Suuren Rakkauden sijaan kirjoitettiin rahasta, uusista tapeteista, palvelusväestä ja lapsista. Kirjeiden välistä tipahteli nyt lasten kirjeitä, kuittilappuja, vaatekankaan mallitilkkuja. Rakkautta se oli silti, niin itsestään selvää, ettei sitä tarvinnut enää sanoiksi pukea. Se elettiin.

Eräänä päivänä toista kirjoittajaa ei enää ollut. Kaikki kirjeet säästettiin, sidottiin nauhalla yhteen ja talletettiin vintille. Siellä ne odottivat, arkussa, monta sukupolvea lukijaansa.

Kukka, joka kirjeen välissä oli, symboloi minulle sitä, mitä historioitsijana koetan menneestä tavoittaa, sitä kuitenkaan koskaan täysin saavuttamatta. Ruusun tuoksu on vuosien myötä kadonnut.