TYÖN JA JOUTILAISUUDEN RISTIAALLOKOSSA
Vuosia sitten kauniina kesäpäivänä makoilin rannalla ja lueskelin tenttikirjoja. Ympärilläni kaikki touhusivat: nikkaroivat, maalasivat ja raivasivat rannan kaislikkoa. Kukaan ei sanonut mitään, mutta ymmärsin, että näytti siltä, että laiskottelin, vaikka muut ahersivat. Vasta vuosien päästä tutkiessani oman sukuni arkistoja, ymmärsin, että kyse on samasta ilmiöstä, jonka isoisäni äiti Elin von Rehausen kohtasi avioituessaan erilaisesta taustasta tulevan miehen kanssa.
Aineettoman perinnön käsitteen kautta on mielenkiintoista lähestyä sitä, mikä missäkin perheessä tulkittiin työksi ja mikä joutilaisuudeksi. Erilaiset taustat ja perheessä annettu malli siitä, mikä oli ns. "oikeaa" työtä ja mikä joutilaisuutta saattaa vaikuttaa vielä nykyaikanakin.
Johanna Ilmakunnas kirjassaan "Joutilaat ja ahkerat" valottaa aateliston käsityksiä siitä, miten työ määriteltiin 1700-luvulla aateliston elämäntavassa. Se, mikä näyttäytyy meille nyt ”joutilaisuutena”, turhuutena tai ylellisenä joutoajanvietteenä saattoi edustaa aikakautensa ihmisille ahkeruutta.
Tutkimukseni päähenkilö Elin os. von Rehausen (1859-1928) tuli aateliston maailmasta, jossa kirjeiden kirjoittaminen, koruompeleet ja sivistävä lukeminen oli osa naiselle sopivaa tekemistä, johon suhtauduttiin arvostavasti. Raskaan ruumiillisen työn hoiti palvelusväki.
Puutarhatyöt ja leivontapuuhien valvominen olivat säätyläisnaiselle sopivaa puuhaa, tosin edes näistä ei Elin ollut nuoruudessaan kiinnostunut, mieluummin hän karkasi Weikkolan kartanon vintille lukemaan jatkokertomuksia vanhoista lehdistä tai uppoutui historiallisen romaanin pariin.
Puutarhatyöt ja leivontapuuhien valvominen olivat säätyläisnaiselle sopivaa puuhaa, tosin edes näistä ei Elin ollut nuoruudessaan kiinnostunut, mieluummin hän karkasi Weikkolan kartanon vintille lukemaan jatkokertomuksia vanhoista lehdistä tai uppoutui historiallisen romaanin pariin.
Elin oli lapsuuskodissaan tottunut siihen, että aikaa ja tilaisuus lukemiseen, oli aina olemassa. Elämään kuului hetkiä, jolloin ei tarvinnut olla hyödyllinen ja saattoi keskittyä itseään kiinnostaviin asioihin kuten Elinin tapauksessa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Nuorempana tyttönä häneltä ei vaadittu edes käsitöiden tai talousasioiden opettelua, vaan hän vietti aikaansa vintillä lukien, kuljeksien metsissä ja haaveksien. Kuitenkin kenties hän tunsi pienen piston omassatunnossaan, sillä metsässä vaellellessaankin hän keräsi samalla kukkia talon koristeeksi tai havuja, jotka jollaintapaa ”oikeuttaisivat” tuon kuljeskelemisen.
Lukemisen joutilaisuus" oli myös ylellisyyttä, johon Elinin aateliskodissa oli mahdollisuus, mutta siihen sisältyi myös ajatus itsensä kehittämisestä ja sivistämisestä. Elinin isä oli mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja hän kannusti myös tyttäriään lukemaan. Perheellä oli suuri kirjasto, jonka rippeitä on suvullamme yhä hallussa. Sieltä löytyvät aikakauden merkkiteokset runoudesta, tieto- ja kaunokirjallisuuteen. Muttei ranskalaista romaanikirjallisuutta. "Ehkä hyvä niin" Elin muistelmissaan huokaisee. Tyttövuosina Elin kertoo kahlanneensa perheensä koko laajan kotikirjaston läpi. Kirjeissään hän kertoo lukemistaan kirjoista: elämänkerroista, uskonnollisesta kirjallisuudesta, klassikoista aikalaiskirjallisuuteen. Hän luki jopa sosialistista kirjallisuutta, mutta kuulemma vain päästäkseen aatteeseen kiinni: ymmärtääkseen, mitä sosialistit oikein ajavat takaa. Eräs hänen lempikirjailijoistaan oli Runa (Elsa Beskowin pseudonyymi), jonka kirjoissa käsitellään mm. naisten ja miesten yhteneviä oikeuksia ja kannatetaan veganismia. Elinillä oli myös varsin vahvoja mielipiteitä. Selma Lagerlöfin tullessa vierailemaan Porvooseen Söderströmeille, Elin jäi kotiin protestiksi, sillä tämän uusi kirja ”Liljekronas hem” olikin Elinin mielestä täyttä roskaa.
Avioiduttuaan Oscar Kjäldströmin kanssa vuonna 1883 kaksi eri maailmaa kuitenkin kohtasivat. Oscar tuli käsityöläistaustaisesta perheestä, joka edellisen sukupolven aikana oli noussut porvariluokkaan. Oscarin isä oli laivanrakennusmestari- ja suunnittelija ja äiti talonpoikaistaustainen. Kumpikaan Oscarin vanhemmista ei ollut käynyt paljon kouluja. Oscar tuli perheestä, jossa hänen äitinsä ei lukenut tai kirjoittanut kirjeitä ja käsityöt tarkoittivat koruompeleiden sijaan lähinnä neulomista, parsimista ja paikkaamista. Oscarin lapsuuden perheessä ei ollut palvelusväkeä, vaan äiti hoiti käytännön työt. Oscarin äiti ei ollut nainen, joka olisi lukenut, vaan nainen, joka jatkuvasti teki. Jopa niin, ettei hän itse tarvinnut palvelijoita avukseen. Aikaa "joutilaisuuteen" ei ollut.
Parin avioiduttua kaksi tapaa suhtautua naisen työhön kohtasivat. Oscarin kodin aineeton perintö määritti naisen työn hyvin toisella tapaa kuin Elinin aateliskodin tausta, jossa palvelusväki oli huolehtinut käytännön töistä. Myöhemmin muistelmissaan Elin moittii itseään, ettei koskaan opetellut taloudenhoitoa tai käsitöitä, taitoja, joista olisi papinrouvana ollut apua. Hän soimaa itseään huonoksi, hyödyttömäksi vaimoksi. Avioliiton alkuvuosina hän pyysi, ettei aviomies paljasta anopille, montako palvelijaa heillä on kodissaan Elinin apuna.
Elinin lukemiseen ja kirjoittamiseen käytetty "joutilaisuus", näyttäytyi Oscarin silmissä negatiivisena, vaikka puoliso ei sitä suoraa sanonutkaan. Elin sisäisti ajatuksen siitä, että aviovaimon ”jokainen lukemiseen käytetty hetki oli varkaus miehen kukkarosta”. Ainoa kirja, jota papinrouvan oli toki soveliasta lukea oli Raamattu. Kirjeiden kirjoittaminen oli ainoa, hyväksyttävä kirjoittamismuoto.
Kyse ei ollut pelkästään Oscarin rajoittuneisuudesta. Naisen kirjoittaminen tai lukeminen, ajan ottaminen itselle oli pois muilta. Elin kuvaa muistelmissaan tätiään, joka luki jatkuvasti, mutta kuin oikeuttaakseen lukemisensa, teki samalla jatkuvasti myös käsitöitä. Sama syyllisyys liittyy myös vapaa-ajan lukemiseen, kaikkeen, joka irrottaa naisen tästä maailmasta, omaan maailmaansa, omaan ”taikapiiriinsä”. Näkisin, että kirjoittamisen ja lukemisen tajuttiin liittyvän jotenkin naisen omaan tilaan ja oman itsen hahmottamiseen ja siksi se haluttiin torjua tai jopa kieltää. Ei ehkä suoraan, mutta kirjoittaminen saatettiin tehdä käytännössä mahdottomaksi.
Ajateltiin, että naisella oli velvollisuuksia ennen kaikkea perhettään kohtaan ja ajatus siitä, että naisella olisi velvollisuuksia myös itseään kohtaan, nähtiin itsekkyytenä ja epänaisellisuutena. Naisen ja äidin ihanteeseen kuului, että hän on jatkuvasti läsnä, saatavilla. Elin kertoo muistikirjassaan hetkestä, jolloin hän oli alakerrassa lukemassa ja lapset lastenhoitajan kanssa leikkimässä. Nuorempi pojista oli pudonnut rappusilta satuttaen itsensä ja äiti tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta, sillä hän oli lukemisen takia jättänyt hoitovastuun muille.
Elin ei kuitenkaan osannut olla ilman lukemista tai kirjoittamista. Ovelana naisena hän löysi väylän, jolla saattoi perustella lukemistaan. Hän sanoi tekevänsä sitä miestään varten. Elin luki kirjoja, joista valikoi miehelleen sopivimmat ja kahlasi läpi lehtiä, leikkasi niistä kiinnostavimmat jutut irti ja lähetti ne miehelleen, joka työnsä puolesta matkusti paljon. Näin Oscar säästi aikaa, eikä hänen tarvinnut kahlata koko kirjaa tai lehteä läpi.
Samoin kirjoittamalla kirjoja, muistelmia ja päiväkirjoja lapsistaan tai lapsilleen ja lapsenlapsilleen Elin oikeutti kirjallisen työnsä. Hän ei siis kirjoittanut itseään varten, vaan muille. Esimerkiksi nuoren äidin päiväkirja olikin nimetty "Josefin ja Martinin päiväkirjaksi", johon tosin tallentui paljon myös äidin mietteitä. Kirjoittaminen itselle tai lukeminen oli hyväksyttyä tässäkin tapauksessa vain, mikäli se ei ollut perheeltä pois. Siksi se tehtiin usein iltahämärissä, muiden töiden jälkeen.
Samoin kirjoittamalla kirjoja, muistelmia ja päiväkirjoja lapsistaan tai lapsilleen ja lapsenlapsilleen Elin oikeutti kirjallisen työnsä. Hän ei siis kirjoittanut itseään varten, vaan muille. Esimerkiksi nuoren äidin päiväkirja olikin nimetty "Josefin ja Martinin päiväkirjaksi", johon tosin tallentui paljon myös äidin mietteitä. Kirjoittaminen itselle tai lukeminen oli hyväksyttyä tässäkin tapauksessa vain, mikäli se ei ollut perheeltä pois. Siksi se tehtiin usein iltahämärissä, muiden töiden jälkeen.
Muutettuaan Porvooseen 1890-luvulla oli Elin puolisonsa kanssa läheisiä ystäviä kustantaja Werner Söderströmin perheeseen kanssa, sillä Lillie, Wernerin vaimo oli Elinin koulutoveri. Elin puolisoineen sekä Söderströmit jakoivat hyvin samanlaisen kristillisen aatemaailman. Oscar, Elinin puoliso piti hartaushetkiä kirjapainolla kerran viikossa. Perhe sai luettavakseen Werner Söderströmin kustantamia kirjoja. Elin kykeni lukemaan kirjoja ruotsiksi, tanskaksi, ranskaksi, englanniksi ja saksaksi. Werner antoi hänelle luettavaksi erityisen paljon kiinnostavia ulkomaisia kirjoja. On mahdollista, että Elin toimi joidenkin kirjojen "esilukijana" ja antoi mielipiteensä, olisiko niistä jokin kenties Werner Söderströmin kustannusyhtiölle sopiva.
Tutkimukseni näkökulmasta Elinin kirjoittamiseen käytetty "joutilaisuus" ei ollut turhaa, kuten Elin pelkäsi. Se oli sittenkin se asia, josta aikojen saatossa jäi pysyvä jälki. Elin oli hyvin sivistynyt nainen ja hänen muistelmansa, kirjeenvaihtonsa ja päiväkirjansa tallensivat elämäntapaa ja perheen aineetonta perintöä, jota minä nyt vuorostani voin käyttää tutkimukseni materiaalina. Kirjoittaminen oli ja on tärkeä osa aineettoman pääoman luomis- ja ylläpitämisprosessia.
