Lähdin lenkille hiekkatietä pitkin ennen kuin muut heräsivät, taivaalla häilyi vielä haalea kuu. Tiet olivat autioita, koko kylä oli unessa. Saapuessani metsän laitaan näin, miten naakkaparvi kavahti lentoon, miten ohrapellot huojuivat tuulen mukana, miten kauris minua pelästyneenä loikkelehti ohitseni pellon yli.
Juoksin pitkin teitä, jonka varrella jokainen talo ja sen asukki oli aikoinaan isoäidilleni tuttu: tuolla asui kylän seppä, hieman kauempana suutari, pellon yli pilkotti punainen talo, jossa asui huonomaineinen entinen renki. Minä tunnistin tarinoiden kautta enää muutaman talon. Ajan hampaan syömät, maalia kaipaavat, rapistuneet ladot, vajat, aitat ja liiterit herättivät minussa nostalgisia tunteita katoavasta maaseudusta.
Mietin, millaista oli elää pienessä kylässä? Samat ihmiset, samat suvut vuosisadasta toiseen. Tuttua ja turvallista vai pientä ja nurkkakuntaista? En tiedä. Isoäidistäni muistan kerrotun, että hän oli jo hyvin pienenä ilmoittanut: "Navettaan minä en sitten mene". Hän lähtikin 1920-luvun lopulla kaupunkiin, Helsingin Yliopistoon opiskelemaan lakia.
Hänen veljensä jäi kuitenkin pitämään kotitilaa ja isäni perheineen ja myös minä vietin kesiämme heidän kanssaan. Rakastin olla maalla, vaikka tunsin siellä itseni aina jotenkin erilaiseksi, kaupunkilaiseksi. Kesäasukkaana en koskaan voi ymmärtää maaseudun sisintä olemusta: hiljaisuutta, rauhaa, luonnon ehdoilla elämistä. Haluan ehdottomasti tutustuttaa lapsenikin myös tähän osaan heidän historiaansa, juuriaan. Sukukokouksessamme katselin onnellisena, miten omat lapseni leikkivät pikkuserkkujeni jälkikasvun kanssa. Jälleen uusi sukupolvi on löytänyt toisensa. Suku on paras.
