Nuorena opiskelijana haaveilin vielä jonain päivänä asuvani perheineni Meilahdessa, isoisäni rakennuttamassa kotitalossa. Haaveissani sisustin kodin porvarilliseen henkeen ja asetin suvun perintöuurnan kiviselle ikkunalaudalle, jossa se minua aina tervehti kävellessäni Mäntytietä pitkin. Vähän aikaa sitten menin käymään talon rappukäytävässä ja siellä tuoksui yhä samalta kuin lapsuudessani: kivilattioilta, hieman ummehtuneelta ja mäntysuovalta. Muistan asunnon erkkeri-ikkunat, lukemattomat pikku huoneet, ruokasalin ja suuren olohuoneen, jossa juhlimme joulua ja merkkipäiviä.
Osa muistoista, jotka asuntoon liittyivät eivät edes ole omiani. Isäni kertomat lapsuusmuistot pihapiiristä, vanhat valokuvat leikkitovereista: eksoottisista Keisakusta ja Kasimitsusta, tarinat katolle kiipeämisistä ja uhkarohkeista poikamaisista kolttosista tallentuivat myös minun mielenmaailmaani osana jo "kadonnutta aikaa". Kerronnan kautta jo menetettyä aikaa ja paikkaa voi yrittää uudelleen luoda, niin, että paikoista tulee merkityksellisiä myös niille sukupolville, jotka eivät kyseisiä paikkoja ja tiloja ole koskaan kokeneet.
Muistan isoisäni arvovaltaisen, hieman pelottavankin hahmon, joka muistikuvissani muotoutui erottamattomaksi osaksi asuntoa ja sen tunnelmaa. Hänen kuoltuaan asunto myytiin, kaikki isoäidin huolella yhteen sovittamat perintöesineet ja taide jaettiin sukulaisten kesken. En ehkä haluaisikaan nähdä asuntoa nyt, se ei olisi enää sama asunto. Muistoissa vaalimassani isovanhempien kodissa minua vastaan tuijottaisi enää paljaat, taulujen paikoilta tummuneet tapetit ja huoneissa vastaisi vain tyhjä kaiku. Kaikki arvokkuus sekä muistot olisi riisuttu, miljöö olisi poissa.
Miksi kutsua tätä tunnetta? Nostalgia? Kaipuu? Toive palaamisesta aikaan tai paikkaan, joka on jo kadonnut. Paikka on silti minussa ikuisesti muistoiksi tallentuneena. Omien ja isäni kertomusten kautta myös lapsilleni. Tämä on minun "menetetty Karjalani"; myyttinen paikka, jonka jälkipolvet tuntevat vain kertomusten kautta.
