" Onnellisuus on perussuhtautuminen elämään eikä suinkaan hetkellistä tai tilapäistä. Onnellinen ihminen on yleensä onnellinen, joitain tilanteita lukuunottamatta ja onneton ihminen on yleensä onneton, miten hyvin hänen elämänsä muuten meneekään." 

J.P. Roos

 

Olen väitöskirjaani varten lukenut lähdeaineistoina elämänkertoja ja myös tutustunut elämänkertatutkimuksiin. Yllä mainittu sitaatti kuvaa Professori J.P. Roosin havaintoa omista elämänkertatutkimusaineistoistaan: 1900-luvulla syntyneistä neljästä sukupolvesta.

Usein ajatellaan menneisyydestä, että sen, nykyisyyteen verrattuna, olleen pelkkää kärsimystä. Jos uskotaan Roosia, kyse on kuitenkin pitkälti asenteesta. Sodan, pula-ajan ja erilaisten onnettomuuksien kohdatessa osa ihmisistä vain selvisi ja jatkoi eteenpäin. Sodan keskellä rakastuttiin, rakennettiin pilvilinnoja ja oltiin myös onnellisia. Miten he sen tekivät?

Kun koko kansa kohtaa vaikeuksia: sodan, ruton tai jonkin muun uhan, se kohdattiin yhdessä. Kärsimyksestäkin tuli jaettua. Se ei poista koettua omaa tuskaa, mutta kenties laittaa sen erilaiseen kontekstiin. Esimerkiksi lapsikuolleisuus oli entisaikaan suurta. Joka viides alle viisivuotias menetettiin. Kuolema vieraili yhtälailla säätyläisten kartanoissa kuin muonamiehen torpassakin. Historian tutkimuksessa on paljon pohdittu, miten vanhemmat tähän pelottavaan tosiasiaan suhtautuivat. Kyynisimmät tutkijat väittivät, etteivät vanhemmat uskaltaneet rakastaa lapsiaan, koska menettämisen pelko oli niin suuri. Tämä tulkinta on kuitenkin väistynyt uusien tutkimuksien myötä. Ehkäpä suhde menettämiseen oli vain erilainen. Kuolema oli jotakin hallitsematonta, ylhäältä määrättyä. Vasta medikalisoitumisprosessin myötä kuolemaa vastaan pystyttiin taistelemaan. Enää ei nöyrästi alistuttu kuoleman pakkovaltaan.

Olen pohtinut, onko oma verrokkiryhmä, se, mikä myös pitkälti määrää oman asennoitumisen.  Vanhat huonetaulut, joissa kerrotaan Jumalan, isännän, emännän ja palvelijan paikat yhteiskunnassa kenties myös helpottivat elämää. Se, mikä elämäntyyli oli "oikeutetua" linnanherralle, ei ollut mahdollista sikopaimenelle edes tämän villeimmissä unelmissa. Kaikki tämä muuttui viimeistään Ranskan vallankumouksen myötä. Yhtäkkiä  "suutari pysykööt lestissään" ajattelua vastaan alettiin kapinoida samalla tapaa kuin kuoleman hallitsevaa viikatevaltaakin.

Samoja "huonetaulu"-muistumia näen kuitenkin  yhä  vaikkapa suomalaisten perisynnin  kateuden suhteen. Kadehditaan omaa verrokkiryhmää, esimerksi naapurin uutta autoa, mutta kaukaa ihaillaan julkisuuden ihmisten elämäntyyliä. Se sallitaan, koska koetaan, että sellainen ei olisi omien mahdollisuuksien rajoissa.

Onnellisuus, niinkuin Roos alussa pohti, on pitkälti asennoitumisesta kiinni. Toisen onni ei ole minulta mitään pois, se on hyvä muistaa.

 

Takatalvi.

Tutkiessani maalausta, tarkastelen sen pinnoilla leikkiviä valoja ja varjoja. Ne korostavat, peittävät ja luovat tunnelmaa ja todentuntua.  Joskus taulut kylpevät valossa eikä varjoja huomaa lähes lainkaan. Joskus taulussa on vai yksi valopiste synkkien varjojen keskellä.

Oikeassa elämässä varjoihin harvemmin kiinnittää huomiota. Välillä ne ovat pitemmät, välillä päivän paistaessa kirkkaimmillaan ne piiloutuvat. Varjo seuraa kuitenkin aina mukanamme.


Lauantain vastaisena yönä kuu peittyi pilven taakse ja varjot valtasivat maan.
Tuona hetkenä Sinä lähdit pois. Ikuisiksi ajoiksi. 


Aamulla satoi puuterilunta.
 Tuli takatalvi.

Neuvoja meille naisille vuodelta 1952

Sain joululahjaksi vanhan Me naiset-lehden vuodelta 1952. Selatessani sitä, pohdin, miten paljon maailma oli tuosta ajasta muuttunut. Yhdessä artikkelissa keskusteltiin naisasiakkaista ravintoloissa. Me Naisten reportteri ystävättärensä kanssa  lähti kokeilemaan, miten naisiin ravintoloissa suhtauduttiin. Käytännössä he olivat tervetulleita vain yhteen helsinkiläisravintolaan.
Lehdessä oli myös juttu laillisesta ja laittomasta abortista. Kantaaottavia ja edistyksellisiä kirjoituksia omana aikanaan. Lehden slogan "Nykyaikaisen naisen nykyaikainen lukemisto" ei pettänyt.
 Muut otsikot sitten  kysyivätkin:  "Taantuuko kotirouva ?" (No ei tietenkään!),  ""Haluatteko olla kauniimpi kuin  olette?"( Toki!) ja "Tuetko miestäsi?" (Ette koskaan riittävästi).

Jälkimmäistä juttua luin aika huvittuneena. Sinä neuvottiin, miten nainen saattoi auttaa miestään eteenpäin elämässä esimerkiksi liehittelemällä tämän pomoa: "Useimmat vanhat herrat pitävät siitä, että nuori nainen antaa heidän lausua kohteliaisuuksia ja osoittaa heidän kykenevän vielä herättämään miehen mielenkiinnon...Voihan hän [johtaja] olla sinua paljon viisaampi, mutta et missään tapauksessa tyydy sanomaan vain" oh ja ah", jos hän yrittää keskustella jostain muusta kuin silmistäsi." Kodissa, johon miehesi pomon tuot, ei saa olla liikaa hienoja esineitä, muuten johtaja voi ajatella, "...että olet tuhlaavainen pikku kana, joka heittelee pienipalkkaisen miehen rahat ajattelemattomasti."

Toimittajan mukaan miehet ovat miehiä, jotka puhuvat ja päättävät tärkeistä asioista. Jos miehelläsi on meno tai hän haluaa viettää illan mieluummin muiden miesten seurassa, ei syy välttämättä ole sinun.  "Anna miesten keskustella, se on heidän tyylinsä." toimittaja neuvoo ja tekemäsi ruuan voit aina lämmittää huomenna uudestaan.
 Omaatuntoani hieman pisti, kun toimittaja kysyi: "Entä kun miehesi tule kotiin masentuneena, epäonnistuneen työpäivän jälkeen? Alatko torua häntä ja valitella hänelle omia vaivojasi? Vaikka sinun tekisi kuinka mieli uutta hattua tai kenkäparia, unohda jälleen itsesi!"
Miestä ei sovi myöskään vastustaa tai "kasvatatte miehestänne tohvelisankarin, joka menettää itsekunnioituksensa ja tarmonsa.."

Tärkeää oli luoda kodista paikka, jossa mies viihtyy. Ottaa mies lämmöllä vastaan, paistaa räiskäleitä -hänen lempiherkkuaan- ja muistaa aina kysyä häneltä "Kelpaanko näin?"
Toimittaja vastaa miehen puolesta: "Varmasti kelpaatte, kunnon pikkunainen, olettehan hänen ymmärtäväinen vaimonsa ja sellaisenaan aina hänelle mieleen."

Me Naiset 1952