LUOKKARETKELLÄ YLIOPISTOSSA ENNEN JA NYT

Oscar Kjäldström (1857-1955) oli käsityöläistaustaisen laivanrakennusmestarin poika, jonka perhe oli edellisen sukupolven aikana noussut porvaristoon. Hänen isänsä oli opiskellut alaa Ruotsissa ja oli aikansa tunnetuimpia laivansuunnittelijoita. Oscarista tuli 1880-luvulla sukunsa ensimmäinen  yliopistossa opiskellut henkilö.

 

 

Tutkimukseni eräs teemoista on Oscarin tekemä "luokkaretki. Ensimmäisen polven ylioppilaiden harppaus maalaistalon porstuasta Yliopiston vestibyyliin muistuttaa suuresti tutkija Mari Käyhkön kuvailemaa nykyajan työläistaustaisten yliopistoon opiskelemaan tulleiden naisten tilaa ”kahden maailman välissä”. Käyhkö ei halua puhua sosiaalisesta noususta, vaan arvovapaasti sosiaalisesta liikkuvuudesta. Omassa tutkimuksessani eletään 1800-lukua, jossa ”sosiaalinen nousu” on terminä sopiva; hierarkkisen yhteiskuntamallin olivat sisäistäneet niin talonpojat, ensimmäisen polven ylioppilaat kuin sivistyneistökin.

 

Yliopiston nähtiin toimivan tasaveroistavana instituutiona 1880-luvulla, jolloin se päästi sisäänsä myös suomenkielisen koulutuksen saaneita, käsityöläis- tai talonpoikaistaustaisia nuoria miehiä ja erityisluvalla myös naisia. Todellisuudessa tilanne ei kuitenkaan ollut näin. Opiskelijoita erotti yhä näkymätön veteen piirretty viiva.  Korostamalla ns. mahdollisuuksien kentän avautumista kaikille ja kentän ”onnistujia” 1880-luvulla tai nyt, piilotetaan arkitodellisuuden kokemukset ja toimijuuden eriävät ehdot, jotka mikrotason tarkastelussa tulevat näkyviin.

 

Opiskelijan kotoaan saama aineeton perintö:  tausta, kasvuympäristö ja vanhemmilta saatu elämäntavan malli olivat merkityksellisiä tekijöitä opiskelijan opintotiellä sekä myös uralla sen jälkeen. Aineetonta perintöä on myös tietyn luokkakokemuksen, henkisen omanarvontunnon, aatelis-, porvaris- talonpoikais- tai torppari-identiteetin periytyminen sukupolvesta toiseen.

Ylioppilaskutsut, Albert Edelfeltin piirros

Ensimmäisen sukupolven ylioppilaita kritisoitiin sivistymättömiksi, tällä viitattiin siihen, ettei sillä ollut hallussaan samanlaista aineetonta perintöä kuin vanhalla sivistyneistöllä. Tällä aineettomalla perinnöllä viittaan laajasti tiettyyn kasvatuksessa omaksuttuun elämäntapaan, arvomaailmaan ja identiteettiin, joka antoi heille käsityksen siitä keitä he olivat.

Hiljaisen tiedon avulla voidaan manipuloida käsitystä oman suvun, minun, meidän ja muiden merkittävyydestä. 1800-luvulla suvun nimi aateliskalenterissa tai pitäjänhistoriassa auttoi paikantamaan itsensä tiettyyn kulttuuriseen jatkumoon. Se päti yhtä lailla aatelissuvun kuin talollisenkin vesaan. Tietoisuus menneistä polvista luo perustan, juuret. Tietynlaisen juurettomuuden kokemus lienee ollut yleisempi työläis-, lois- tai mäkitupalaissuvussa, jossa kirjoitettu muistitieto ei ulotu pitkälle eikä oman suvun vaiheita ole kerrottu tai korostettu.
Aineettomalla perinnöllä viittaan myös konkreettisiin taitoihin. Yliopiston ja sivistyneistön maailmassa tarvittavat keskustelutaidot, ruokatavat ja sivistyneistön keskenään käyttämä ruotsin kielen taito puuttuivat usealta ensimmäisen polven ylioppilaalta.
 

Nimenomaan jumaluusopillinen tiedekunta, jossa myös tutkimushenkilöni Lars Oscar Kjäldström opiskeli, toimi eräänlaisena ensimmäisen polven ylioppilaiden ”ponnahduslautana” 1880-luvulla. Juuri siellä opiskeli ylivoimaisesti eniten suomenkielisiä ja ensimmäisen polven ylioppilaita. Vaikka heitä oli tässä tiedekunnassa runsaasti, se ei kuitenkaan estänyt kokemasta yliopistomaailmassa tai muualla sivistyneistön parissa vierauden, ulkopuolisuuden kokemuksia. Nämä osin selittyvät ”vääränlaisen” ja puutteellisen aineettoman pääoman kokemuksina.

Lisäksi opiskelun myötä kuilu oman taustan ja uuden saavutetun yhteiskunnallisen aseman välillä kasvoi. Ensimmäisen polven sivistyneistö ei voinut enää identifioitua vanhempiinsa, muttei toisaalta myöskään ns. vanhaan sivistyneistöön.

 

 

 

Pilakuva Fyren –lehdessä 1913: maalaisemäntä on matkustanut Helsinkiin onnittelemaan poikaansa ylioppilaaksitulon johdosta, mutta juhlahumussa poika on hävinnyt väentungokseen. Kuvan voi tulkita myös aineettoman perinnön silmälasien läpi, jolloin se kuvaa, miten maalaisäiti on menettänyt poikansa toiseen, sivistyneistön, maailmaan.

Tarkastelemalla aineettoman perinnön näkökulman kautta, jonka käsitän luokkakäsitettä monimuotoisempana, voidaan löytää se mentaalinen maailma, jossa ensimmäisen polven sivistyneistö eli sekä millaista se oli luomassa. Aineeton pääoma, jonka he olivat vanhemmiltaan perineet, ei ollut enää sama, jota he itse siirtäisivät eteenpäin. Ensimmäisen polven ylioppilas koki vieraantuneisuutta sekä akateemisessa ylioppilasmaailmassa että omassa synnyinkodissaan.
 

Opiskeltuaan ja siirtyessään yhteiskunnan rappusilla eteenpäin, uuden polven ylioppilaat joutuivat luomaan oman arvomaailmansa. Aineettoman perinnön siirtämisen näkökulmasta on kiinnostavaa tarkastella nimenomaan tällaista yhteiskunnallista nousijaa tai vaihtoehtoisesti laskijaa. Mitä elementtejä omasta aineettomasta perinnöstään he kokivat tarpeelliseksi säilyttää ja siirtää, mitä puolestaan hylkäsivät.

 

 

Ylioppilaita vuonna 1957 Helsingin kaupunginmuseo, valokuvaaja tuntematon

 

 

Tarkastelunäkökulma on yhä ajankohtainen. Mari Käyhkön artikkeli ”Kelpaanko, riitänkö, kuulunko” työläistaustaisista naisopiskelijoista yliopistolla tarkastelee samaa kysymystä luokan, perhetaustan, kasvuympäristön ja siitä saadun kulttuurisen pääoman näkökulmasta. Nykyaikaan sijoittuvassa tutkimuksessaan työläistaustaisista naisopiskelijoista yliopistolla Mari Käyhkö kritisoi sitä, miten yliopistokoulutuksen on nähty toimivan tasaveroistavana instituutiona. Hänen mukaansa tutkimuksissa ei ole huomioitu henkilöiden taustan merkitystä kuin sisäänpääsyn yhteydessä ja unohdettu opiskelumaailmassa niiden merkitys, vaikka yliopisto on pitkälti tasa-arvoihanteesta huolimatta sisältää patriarkaalisia, kulttuurisia ja sosiaalisia eroja ja järjestyksiä.

Hänen metodinsa lähestyä kysymystä käyttää kerrotun muistelumateriaalin kautta muistuttaa myös omaani. Muistitietonäkökulman kautta myös tunteet, kerrostuneet muistot ja henkilökohtaiset kokemukset painottuvat,  se osa todellisuutta, joka usein jää kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tarkastelun ulkopuolelle.

Eija Starkin  köyhyyspuhetta käsittelevän tutkimuksen sekä Käyhkön, Kolben ja Järvisen tutkimusten kautta käy ilmi, miten lapsuuden köyhyyden, puutteen ja oman vaatimattoman taustan aiheuttamat kokemukset loivat alemmuuden tunnetta vielä aikuisena. Työläistaustainen Katariina Järvinen kirjoittaa teoksessa "luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa" tasapainoilustaan kahden maailman välillä hänen siirtyessään opiskelemaan yliopistoon . Tällainen "luokkahyppäyksestä" johtunut ero saattoi aiheuttaa alemmuuden- tai vierautuneisuuden -, mutta myös kapinan tunnetta.  1800-luvun lopulla erot olivat, jos mahdollista vielä voimakkaammat eri taustan omaavien ylioppilaiden välillä. Koulutus loi eron myös sukupolvien välille.

Kolben ja Järvisen ns. luokkaretkeä kuvaamassa kirjassa kirjaan haastateltujen kertomukset korostavat lapsuuden kodin ilmapiirin ja edellisten sukupolvien merkitystä. ”Kauempaa peritty alemmuudentunto tai häpeä saattoi vaikuttaa perheen elämään niin, että luokkakokemus oli erilainen kuin se, mitä perhe virallisten luokitusten mukaan oli.” Laura Kolbe kirjoittaa: ”luokat ja luokkatunne eivät suuresta tietoisuudesta koskaan poistuneetkaan; ihminen jäsentää identiteettiään nyrkki taskussa ja hiljaa sopeutuen”. Kolbe muistuttaa, että kasvatuksessa saatu "velvoittava perintö" oli nimenomaan aineetonta. Laura Kolben mukaan suvun menneisyys määrittää henkilön identiteettiä nykypäivänäkin. Suvun traditiot ja aineeton perintö saattavat määrätä omaa koulutus- tai urapolkua ja laajemmin  ajatusta siitä, millaiseksi oman tulevaisuutensa näkee.

Yksilöllisten kokemuksien ja muistojen kautta näkymättömästä on mahdollisuus tehdä näkyvää. Yksilölliset, osin sukupolvittainkin kerrostuneet kokemukset ja muistot

 heijastavat paitsi yhteiskunnallista ja kulttuurista ajankuvaa, myös itsessään tuottavat kokemuksellista todellisuutta ja siirtyen eteenpäin sukupolvelta toiselle. Näin myös ulkopuolisuuden, toiseuden tai vierauden tunne voi siirtyä aineettomana perintönä eteenpäin.

 

 

---

  Lähteinä mm.

Von Rehausen-Kjäldström suvun arkistot

Käyhkö Mari: Kelpaanko, Riitänkö, Kuulunko Sosiologia 1/2014; (Yliopiston patriarkaalisesta kulttuurista mm. Husu Sexism, Support and Survival in Academia. Academic Women and hidden discrimination in Finland Social Psychologial Studies 6, 2001)

Käyhkö Mari Siivoojaksi oppimassa 2006

 

 Stark Eija Köyhyyden perintö 2011
 

 Vartti Riitta Nuoruuteni Yliopistot 1992
 

  Järvinen Katriina, Kolbe Laura Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa 2007

 

Kolbe Yläluokka 2014,

Malmberg Ilkka ”Isäntä ja rengit” HS, Kuukausiliite 2009

TYÖN JA JOUTILAISUUDEN RISTIAALLOKOSSA

TYÖN JA JOUTILAISUUDEN RISTIAALLOKOSSA

 

 

Vuosia sitten kauniina kesäpäivänä makoilin rannalla ja lueskelin tenttikirjoja. Ympärilläni kaikki touhusivat: nikkaroivat, maalasivat ja raivasivat rannan kaislikkoa. Kukaan ei sanonut mitään, mutta ymmärsin, että näytti siltä, että laiskottelin, vaikka muut ahersivat. Vasta vuosien päästä tutkiessani oman sukuni arkistoja, ymmärsin, että kyse on samasta ilmiöstä, jonka isoisäni äiti Elin von Rehausen kohtasi avioituessaan erilaisesta taustasta tulevan miehen kanssa.

Aineettoman perinnön käsitteen  kautta on mielenkiintoista lähestyä  sitä, mikä  missäkin perheessä tulkittiin työksi ja mikä joutilaisuudeksi. Erilaiset taustat ja perheessä annettu malli siitä, mikä oli ns. "oikeaa" työtä ja mikä joutilaisuutta saattaa vaikuttaa vielä nykyaikanakin.

Johanna Ilmakunnas kirjassaan "Joutilaat ja ahkerat" valottaa aateliston käsityksiä siitä, miten työ määriteltiin 1700-luvulla aateliston elämäntavassa. Se, mikä näyttäytyy meille nyt ”joutilaisuutena”, turhuutena tai ylellisenä joutoajanvietteenä saattoi edustaa aikakautensa ihmisille ahkeruutta.

 

Tutkimukseni päähenkilö Elin os. von Rehausen (1859-1928) tuli aateliston maailmasta, jossa kirjeiden kirjoittaminen, koruompeleet ja sivistävä lukeminen oli osa naiselle sopivaa tekemistä, johon suhtauduttiin arvostavasti. Raskaan ruumiillisen työn hoiti palvelusväki.
Puutarhatyöt ja leivontapuuhien valvominen olivat säätyläisnaiselle sopivaa puuhaa, tosin edes näistä ei Elin ollut nuoruudessaan kiinnostunut, mieluummin hän karkasi Weikkolan kartanon vintille lukemaan jatkokertomuksia vanhoista lehdistä tai uppoutui historiallisen romaanin pariin.  

Elin oli lapsuuskodissaan tottunut siihen, että aikaa ja tilaisuus lukemiseen, oli aina olemassa. Elämään kuului hetkiä, jolloin ei tarvinnut olla hyödyllinen ja saattoi keskittyä itseään kiinnostaviin asioihin kuten Elinin tapauksessa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Nuorempana tyttönä häneltä ei vaadittu edes käsitöiden tai talousasioiden opettelua, vaan hän vietti aikaansa vintillä lukien, kuljeksien metsissä ja haaveksien. Kuitenkin kenties hän tunsi pienen piston omassatunnossaan, sillä metsässä vaellellessaankin hän keräsi samalla kukkia talon koristeeksi tai havuja, jotka jollaintapaa ”oikeuttaisivat” tuon kuljeskelemisen.

 

 

 

Lukemisen joutilaisuus" oli myös ylellisyyttä, johon Elinin aateliskodissa oli mahdollisuus, mutta siihen sisältyi myös ajatus itsensä kehittämisestä ja sivistämisestä.  Elinin isä oli mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja hän kannusti myös tyttäriään lukemaan. Perheellä oli suuri kirjasto, jonka rippeitä on suvullamme yhä hallussa. Sieltä löytyvät aikakauden merkkiteokset runoudesta, tieto- ja kaunokirjallisuuteen. Muttei ranskalaista romaanikirjallisuutta. "Ehkä hyvä niin" Elin muistelmissaan huokaisee. Tyttövuosina Elin kertoo kahlanneensa perheensä koko laajan kotikirjaston läpi. Kirjeissään hän kertoo lukemistaan kirjoista: elämänkerroista, uskonnollisesta kirjallisuudesta, klassikoista aikalaiskirjallisuuteen. Hän luki jopa sosialistista kirjallisuutta, mutta kuulemma vain päästäkseen aatteeseen kiinni: ymmärtääkseen, mitä sosialistit oikein ajavat takaa. Eräs hänen lempikirjailijoistaan oli Runa (Elsa Beskowin pseudonyymi), jonka kirjoissa käsitellään mm. naisten ja miesten yhteneviä oikeuksia ja kannatetaan veganismia. Elinillä oli myös varsin vahvoja mielipiteitä. Selma Lagerlöfin tullessa vierailemaan Porvooseen Söderströmeille, Elin jäi kotiin protestiksi, sillä tämän uusi kirja ”Liljekronas hem” olikin Elinin mielestä täyttä roskaa.

 

Avioiduttuaan Oscar Kjäldströmin  kanssa vuonna 1883 kaksi eri maailmaa kuitenkin kohtasivat. Oscar tuli käsityöläistaustaisesta perheestä, joka edellisen sukupolven aikana oli noussut porvariluokkaan. Oscarin isä oli laivanrakennusmestari- ja suunnittelija ja äiti talonpoikaistaustainen. Kumpikaan Oscarin vanhemmista ei ollut käynyt paljon kouluja. Oscar  tuli perheestä, jossa hänen äitinsä ei lukenut tai kirjoittanut kirjeitä ja käsityöt tarkoittivat koruompeleiden sijaan  lähinnä neulomista, parsimista ja paikkaamista. Oscarin lapsuuden perheessä ei ollut palvelusväkeä, vaan äiti hoiti käytännön työt.  Oscarin äiti ei ollut nainen, joka olisi lukenut, vaan nainen, joka jatkuvasti teki. Jopa niin, ettei hän itse tarvinnut palvelijoita avukseen. Aikaa "joutilaisuuteen" ei ollut.

Parin avioiduttua kaksi tapaa suhtautua naisen työhön kohtasivat. Oscarin kodin aineeton perintö määritti naisen työn hyvin toisella tapaa kuin Elinin aateliskodin tausta, jossa palvelusväki oli huolehtinut käytännön töistä. Myöhemmin muistelmissaan Elin moittii itseään, ettei koskaan opetellut taloudenhoitoa tai käsitöitä, taitoja, joista olisi papinrouvana ollut apua. Hän soimaa itseään huonoksi, hyödyttömäksi vaimoksi. Avioliiton alkuvuosina hän pyysi, ettei aviomies paljasta anopille, montako palvelijaa heillä on kodissaan Elinin apuna.
 

 Elinin lukemiseen ja kirjoittamiseen käytetty  "joutilaisuus", näyttäytyi Oscarin silmissä  negatiivisena, vaikka puoliso ei sitä  suoraa sanonutkaan. Elin sisäisti ajatuksen siitä, että aviovaimon ”jokainen lukemiseen käytetty hetki oli varkaus miehen kukkarosta”. Ainoa kirja, jota papinrouvan oli toki soveliasta lukea oli Raamattu. Kirjeiden kirjoittaminen oli ainoa, hyväksyttävä kirjoittamismuoto.

Kyse ei ollut pelkästään Oscarin rajoittuneisuudesta. Naisen kirjoittaminen tai lukeminen, ajan ottaminen itselle oli pois muilta. Elin kuvaa muistelmissaan tätiään, joka luki jatkuvasti, mutta kuin oikeuttaakseen lukemisensa, teki samalla jatkuvasti myös käsitöitä. Sama syyllisyys liittyy myös vapaa-ajan lukemiseen, kaikkeen, joka irrottaa naisen tästä maailmasta, omaan maailmaansa, omaan ”taikapiiriinsä”. Näkisin, että kirjoittamisen ja lukemisen tajuttiin liittyvän jotenkin naisen omaan tilaan ja oman itsen hahmottamiseen ja siksi se haluttiin torjua tai jopa kieltää. Ei ehkä suoraan, mutta kirjoittaminen saatettiin tehdä käytännössä mahdottomaksi.
 

Ajateltiin, että naisella oli velvollisuuksia ennen kaikkea perhettään kohtaan ja ajatus siitä, että naisella olisi velvollisuuksia myös itseään kohtaan, nähtiin itsekkyytenä ja epänaisellisuutena. Naisen ja äidin ihanteeseen kuului, että hän on jatkuvasti läsnä, saatavilla. Elin kertoo muistikirjassaan  hetkestä, jolloin hän oli alakerrassa lukemassa ja lapset lastenhoitajan kanssa leikkimässä. Nuorempi pojista oli pudonnut rappusilta satuttaen itsensä ja äiti tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta, sillä hän oli lukemisen takia jättänyt hoitovastuun muille.

 

 

 

Elin ei kuitenkaan osannut olla ilman lukemista tai kirjoittamista. Ovelana naisena hän löysi väylän, jolla saattoi perustella lukemistaan. Hän sanoi tekevänsä sitä miestään varten. Elin luki kirjoja, joista valikoi miehelleen sopivimmat ja kahlasi läpi lehtiä, leikkasi niistä kiinnostavimmat jutut irti ja lähetti ne miehelleen, joka työnsä puolesta matkusti paljon. Näin Oscar säästi aikaa, eikä hänen  tarvinnut kahlata koko kirjaa tai lehteä läpi.
Samoin kirjoittamalla kirjoja, muistelmia ja päiväkirjoja lapsistaan tai lapsilleen ja lapsenlapsilleen Elin oikeutti kirjallisen työnsä. Hän ei siis kirjoittanut itseään varten, vaan muille. Esimerkiksi nuoren äidin päiväkirja olikin nimetty  "Josefin ja Martinin päiväkirjaksi", johon tosin tallentui paljon myös äidin mietteitä. Kirjoittaminen itselle tai lukeminen oli hyväksyttyä tässäkin tapauksessa vain, mikäli se ei ollut perheeltä pois. Siksi se tehtiin usein iltahämärissä, muiden töiden jälkeen.
   

Muutettuaan Porvooseen 1890-luvulla oli  Elin puolisonsa kanssa läheisiä ystäviä kustantaja Werner Söderströmin perheeseen kanssa, sillä Lillie, Wernerin vaimo oli Elinin koulutoveri.  Elin puolisoineen sekä Söderströmit jakoivat hyvin samanlaisen kristillisen aatemaailman. Oscar, Elinin puoliso piti hartaushetkiä kirjapainolla kerran viikossa. Perhe sai luettavakseen  Werner Söderströmin kustantamia kirjoja. Elin kykeni lukemaan kirjoja ruotsiksi, tanskaksi, ranskaksi, englanniksi ja saksaksi. Werner antoi hänelle luettavaksi erityisen paljon kiinnostavia ulkomaisia kirjoja. On mahdollista, että Elin toimi joidenkin kirjojen "esilukijana" ja antoi mielipiteensä, olisiko niistä jokin kenties Werner Söderströmin kustannusyhtiölle sopiva.

 

 

 

 

Tutkimukseni näkökulmasta Elinin kirjoittamiseen käytetty "joutilaisuus" ei ollut turhaa, kuten Elin pelkäsi. Se oli sittenkin se asia, josta aikojen saatossa jäi pysyvä jälki. Elin oli hyvin sivistynyt nainen ja hänen muistelmansa, kirjeenvaihtonsa ja päiväkirjansa tallensivat elämäntapaa ja perheen aineetonta perintöä, jota minä nyt vuorostani voin käyttää tutkimukseni materiaalina. Kirjoittaminen oli ja on tärkeä osa aineettoman pääoman luomis- ja ylläpitämisprosessia.