Näen sieluni silmin 89 vuotiaan, kumaran, kolmen sodan taakkaa harteillaan kantavan miehen astuvan puhujan korokkeelle. Hän aloittaa: "Isäni oli syntyisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta ja äitini suku oli vanhaa sotilassukua. Näiden ennakkojen, siis syntyperäni perusteella jouduin jo koulupoikana ja ylioppilaana taisteleviin riveihin."
Puheen pitäjä, isoisäni, majuri M. J. Kaltio (tuolloin vielä Kjäldström) toimi sisällissodassa valkoisten puolella pääintenduurissa elintarvikeosaston päällikkönä. Hänen silmissään sodassa kyse oli vapaussodasta, taistelusta "suurta Venäjää" vastaan. Puheessaan hän antaa kiitoksensa jääkäriliikkeelle, pohjanmaan kansalle ja "vanhalle kunniakkaalle upseeristolle, joka antoi sotatoimillemme vankan ja luotettavan taustan ja ryhdin"
Samaa taistelua hän kävi myös talvi- ja jatkosodan aikana sekä myös myöhemmin 1960-ja 70-luvuilla kirjoittaen aiheesta kolumneja ja kirjoja. "Olemme pakotettuja tässä tilaisuudessa ja tällaisessakin paikassa toteamaan, että Suomen kansan itsenäisyyttä ja vapautta on sen verran horjutettu, että meillä sanotaan nyt jo, mistä saa kirjoittaa ja mistä saa puhua ja milloin on vaiettava. Tunnen tämän henkilökohtaisesti, kokemuksesta." Puhe oli aikaansa nähden hyvinkin rohkea kritisoiden Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja "historian vääristelyä" , eikä noudattanut missään mielessä ajan henkeä: "Kun minä läksin tänne, niin vanhat sotilaat varoittivat minua avaamasta tätä ovea. Vastasin siihen, että ellen minä nyt tätä ovea raota, niin on turha lähteä lainkaan."
Puhe on kirjoitettu 1970-luvulla radikalisoituneen nuorison, taistolaisliikkeen ja suomettumisen vuosina. Hän suuntaa puheensa kärjen Neuvostoliittoa ja "ideologista sodankäyntiä" vastaan: "Nyt olemme rauhanoloissa. Ennen vuotta 1918 hallintomme yritettiin vallata venäläisten käsiin. Tänä päivänä olemme tulleet siihen vaiheeseen, ettei kysymys ole Suomen valtaamisesta, vaan sen kaupan ja liike-elämän menettämisestä omista käsistämme. Meidän on muistettava, että tällöinkin on kyse taistelusta tosin ilman aseita, kuitenkin se on yhtä vaarallista jos ei vaarallisempaakin.... "
Vanhan miehen puheen loppuosa oli suunnattu nuorisolle, tuleville sukupolville. : " Meidän nuoruutemme aikana oltiin taistelussa itää vastaan. Meillä oli käsitteet koti, uskonto ja isänmaa ja maanpuolustus johtotähtiä elämässämme...." Hän myös ymmärsi, että nuoriso valitsee oman polkunsa. "Me vanhemmat olemme valmiita myöntämään -kokemuksesta- että nuorisolla on oikeus ja velvollisuus etsiä ja kokeilla elämänarvojensa sisältöä, sillä vain siinä päämäärässä voi olla sitkeä, jonka on kerran sisäistänyt. Meille se oli Suomen itsenäisyys."
Muutama vuosi sitten linnan itsenäisyyspäivän juhlissa nuori vieras sodista kysyttäessä ilmoitti, ettei asia kosketa häntä. Ja niin se varmasti onkin, historia unohtuu, muuttuu tarinoiksi ja lopulta legendoiksi. Sodan kokeneille se oli kuitenkin totta: kuten isoisäni puheensa päättää: "Meil on hanki ja jää, meil on halla ja yö, meil on käskyt kohtalon."
------
Isoisäni arveli puheensa jäävän hänen viimeisekseen "ikä näet pakkaa päälleen" Se muodostui ikään kuin testamentiksi jälkipolville, hän menehtyi hieman yli kuukausi puheen pitämisen jälkeen.
