Kuvan tarina alkaa tammikuusta 1947, jolloin huolestuneet vanhemmat olivat vieneet vatsaflunssasta ja aliravitsemuksesta kärsivän kuukauden ikäisen vauvan Lappeenrannasta Helsinkiin uuteen Lastenklinikan sairaalaan. Siellä vauva tulisi saamaan parasta mahdollista hoitoa lastenlääkäri Arvo Ylpön johdolla. Tuolla matkalla vauvan isä osti paperikaupasta kauniin kuvan pikku-tytöstä, ehkä piristääkseen vaimoaan ja itseään. Kuvan taakse isä kirjoitti, että se on hankittu päivänä, jolloin vauva täytti tasan kuukauden.
He pääsivät sairaalasta kotiin ja saivat naapurin rouvan imettämään pienokaista, koska äidin maito oli jo huvennut. Kaikki näytti hyvältä, kunnes vauva sai uuden infektion. Kuvan taakse on on jatkettu. "Riittamme kuoli 8.4. -47 suolitulehdukseen. -Raskaaksi suruksi meille. 16.4.1947"
Vauvasta ei tullut koskaan maalauksessa kuvatun pikku-tytön ikäistä. Kuvan tyttö oli isovanhemmilleni kuitenkin "Pikku-Riitta". Itse asiassa se oli ainoa kuva, mikä menetetystä tyttövauvasta muistutti, sillä hänestä ei oltu ehditty ottaa yhtään valokuvaa. Vuodet kuluivat, mutta kuvan tyttö katseli muuttumatta eteisen seinällä perheen elämää ja arjen touhuja. Pikkusisarukset syntyivät, kasvoivat ja muuttivat pois kotoa. Koitti myös päivä kun äidistä ja isästä tuli mummi ja ukki.
Omassa tutkimuksessani tutkin aineetonta perintöä ja tallentamisen traditiota. Sitä, miten joku näennäisen arvoton esine muodostuu vuosien ja muistoarvonsa kautta omistajille ja jälkipolville kallisarvoisiseksi. Kuva teki varhain kuolleen isonsisaren konkreettiseksi myös pienemmille sisaruksille ja lapsenlapsille. Muistan, miten mummini pyyhki aina silmiään kuvan tarinaa kertoessaan. Kuva on nyt minulla ja on minun vuoroni jakaa sen muisto lapsilleni.
