" Onnellisuus on perussuhtautuminen elämään eikä
suinkaan hetkellistä tai tilapäistä. Onnellinen ihminen on yleensä onnellinen,
joitain tilanteita lukuunottamatta ja onneton ihminen on yleensä onneton, miten
hyvin hänen elämänsä muuten meneekään."
J.P. Roos
Olen väitöskirjaani varten lukenut lähdeaineistoina
elämänkertoja ja myös tutustunut elämänkertatutkimuksiin. Yllä mainittu
sitaatti kuvaa Professori J.P. Roosin havaintoa omista
elämänkertatutkimusaineistoistaan: 1900-luvulla syntyneistä neljästä sukupolvesta.
Usein ajatellaan menneisyydestä, että sen, nykyisyyteen
verrattuna, olleen pelkkää kärsimystä. Jos uskotaan Roosia, kyse on
kuitenkin pitkälti asenteesta. Sodan, pula-ajan ja erilaisten onnettomuuksien
kohdatessa osa ihmisistä vain selvisi ja jatkoi eteenpäin. Sodan keskellä
rakastuttiin, rakennettiin pilvilinnoja ja oltiin myös onnellisia. Miten he sen
tekivät?
Kun koko kansa kohtaa vaikeuksia: sodan, ruton tai jonkin
muun uhan, se kohdattiin yhdessä. Kärsimyksestäkin tuli jaettua. Se ei poista
koettua omaa tuskaa, mutta kenties laittaa sen erilaiseen kontekstiin.
Esimerkiksi lapsikuolleisuus oli entisaikaan suurta. Joka viides alle
viisivuotias menetettiin. Kuolema vieraili yhtälailla säätyläisten kartanoissa
kuin muonamiehen torpassakin. Historian tutkimuksessa on paljon pohdittu, miten
vanhemmat tähän pelottavaan tosiasiaan suhtautuivat. Kyynisimmät tutkijat
väittivät, etteivät vanhemmat uskaltaneet rakastaa lapsiaan, koska menettämisen
pelko oli niin suuri. Tämä tulkinta on kuitenkin väistynyt uusien tutkimuksien
myötä. Ehkäpä suhde menettämiseen oli vain erilainen. Kuolema oli jotakin
hallitsematonta, ylhäältä määrättyä. Vasta medikalisoitumisprosessin myötä
kuolemaa vastaan pystyttiin taistelemaan. Enää ei nöyrästi alistuttu kuoleman
pakkovaltaan.
Olen pohtinut, onko oma verrokkiryhmä, se, mikä myös
pitkälti määrää oman asennoitumisen. Vanhat huonetaulut, joissa kerrotaan
Jumalan, isännän, emännän ja palvelijan paikat yhteiskunnassa kenties myös
helpottivat elämää. Se, mikä elämäntyyli oli "oikeutetua"
linnanherralle, ei ollut mahdollista sikopaimenelle edes
tämän villeimmissä unelmissa. Kaikki tämä muuttui viimeistään Ranskan
vallankumouksen myötä. Yhtäkkiä "suutari pysykööt lestissään"
ajattelua vastaan alettiin kapinoida samalla tapaa kuin kuoleman hallitsevaa
viikatevaltaakin.
Samoja "huonetaulu"-muistumia näen kuitenkin
yhä vaikkapa suomalaisten perisynnin kateuden suhteen.
Kadehditaan omaa verrokkiryhmää, esimerksi naapurin uutta autoa, mutta kaukaa
ihaillaan julkisuuden ihmisten elämäntyyliä. Se sallitaan, koska koetaan, että
sellainen ei olisi omien mahdollisuuksien rajoissa.
Onnellisuus, niinkuin Roos alussa pohti, on pitkälti asennoitumisesta kiinni. Toisen onni ei ole minulta mitään pois, se on hyvä muistaa.
