Unelmien kodit osa 2

Jos minulla olisi monta elämää tai tuhottomasti rahaa, minulla olisi monta kotia. Jokainen koti vastaisi johonkin unelmaani ja saisin niissä toteuttaa erilasia sisustustyylejä. Unelmointi on onneksi ilmaista.

Vietin ihanan romanttisen loman Nizzassa muutama vuosi sitten ja haaveilimme mieheni kanssa hankkivamme sieltä pienen kesäkodin. Talo sijaitsisi korkealla, jyrkänteellä, josta avautuisi huikea näkymä Välimerelle. Pihalla olisi vähintään yksi Rodinin veistos, sitruuna- ja oliivipuita ja hieman villiintyneen puutarhan keskellä vanha mosaiikkilaatoin koristeltu uima-allas. Talo olisi valkoiseksi rapattu, ikkunoissa olisi luukut, jotka voitaisiin sulkea kuumimpaan aikaan ja yläkerrassa pieni ranskalainen parveke, josta herättyäni voisin ihailla maisemaa. Talossa olisi vanhat kivilattiat, jykevä tamminen pöytä, huonekalut sopivasti boho-tyyliin rennot ja kutsuvat. Vähän kiertelyä ranskalaisilla kirpputoreilla ja antiikkiliikkeissä, niin hyvä tulisi.

Luonnollisesti herättelisin henkiin vanhan maalausharrastukseni ja luonnostelisin impressionistishenkisiä vaikutelmia ihanassa etelän valossa. Naapurustossa asuisi eläväinen vanhempi pariskunta, jotka tutustuttaisivat meidät koko kyläyhteisöön ja jakaisivat korvaamatonta sisäpiirin hiljaista tietoa, mistä kannattaa ostaa juuri oikeanlaista leipää ja mihin aikaan keväästä kannattaa istuttaa puutarhaan yksivuotiset kukat. Sisäinen kokkini saisi uutta virtaa ja loihtisin uskomattomia illallisia laajalle ystäväporukalle ja kilistelisimme laseja aamuauringon ensi pilkahdukseen saakka. Esiteini-ikäiset tyttäremme makoilisivat rennosti ja hyväntuulisina riippumatoillaan ja nuorimmaiset pojat kirmaisivat pihalla futispeleissään huutaen kannustushuutojaan täydellisellä ranskan kielellä. Viettäisimme siellä viikkoja joka kesä, ja kun vanhenisimme karkaisimme sinne pimeää ja loskaa pakoon.

 Iltaisin sitten  istuisimme olkihatut päässämme villiviinin valtaaman katoksen alla. Charmantisti harmaantunut mieheni pelaisi pasianssia ja minä viimeistelisin uusinta menestysromaaniani. Yhtä rakastuneina kuin silloin vuosia sitten.

.

Kolme tuolia, kolme poikaa

Tutkimusaineistoa kootessani käsiini leijaili vanha päiväyksetön lehtileike. Siinä kerrottiin kolmen koulutoverin tapaamisesta kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Todennäköisesti kyseessä oli turkulainen sanomalehti ja kirjoitusajankohta joskus 1900-luvun alussa.

Jutussa muisteltiin ensimmäistä koulupäivää alkeiskoulussa vuonna 1863. Jokainen koulupoika toi kouluun oman tuolinsa. Jo tuolista saattoi päätellä lapsen taustan. Varakkaan Björkeimheimin vesalla oli "elegantti lastentuoli, jonka istuin oli päällystetty punaisella sametilla", Kjäldströmin käsityöläisestä porvareiksi ponnistelleen perheen pojalla oli pinnatuoli. Varattomimman perheen vekaralla oli mukanaan pelkkä jakkara. Pojat ystävystyivät taustojensa eroavaisuuksista huolimatta. Björkenheimin vaunut poimivatkin matkan varrelta satamakorttelista myös laivanrakentajan pojan mukaansa.

He jatkoivat yhdessä myös seuraavalle kouluasteelle, tällöin koulussa oli myös eri-ikäisiä luokkatovereita: nuorimmat 10 vuotiaita ja vanhimmat jo täysi-ikäisiä. Välituntisin isommat tupakoivat ja tuoksuivat lupapäivien jälkeen punssilta ja paloviinalta. Jutussa kerrotaan, miten vanhemmat (korkeammalla luokkatasolla olevat) oppilaat censoreina vahtivat luokkaa, heitä pelättiin enemmän kuin opettajia konsanaan. Rangaistuksena käytetty näpeille lyönti sattui.

Tunneilla istuttiin taitojen mukaan: taitavin edessä ja huonoimmat arvosanat saanut takapenkillä. Siitä penkistä oli vaikeaa korottaa numeroita, sillä monet opettajat antoivat numerot istumapaikan ei niinkään taitojen mukaan.

 

Kertojista kellään ei jäänyt koulusta hyviä muistoja, ainoastaan koulun jälkeisistä hetkistä

kaffekammaren Slottgatan 3:ssa,  jossa 50 pennillä sai kahvia ja rusinaleivän ja viittä eri pikkuleipää. Jos taskunpohjalta löytyi vielä 10 penniä, sai aleksanterinleivoksen. Tarina ei kerro, tarjosivatko varakkaammat herkkujaan myös köyhemmille tovereille. Talvella hauskuteltiin luistelemalla ”petraksen” luistinradalla ja tehtiin retkiä ”Lill”-Heikkilään. Kaksi pojista lopetti koulun neljännen luokan jälkeen, ainoastaan Kjäldström sinitteli lyseoon ja Yliopistoon. Raha oli  koulun lopettamisen syynä molemmissa tapauksissa: köyhän perheen varat hiipuivat kun taas toisessa varallisuuden vuoksi ollut välttämätöntä opiskella enää pidemmälle.

 

Tuolit toivat hyvin esiin eri lähtökohdat, josta ponnisteltiin eteenpäin ja mitkä määrittivät paikkaa elämässä myös sen jälkeenkin. Jokainen näistä kolmesta löysi kuitenkin elämäntehtävänsä saman aatteen  parista: punaisen ristin toiminnasta, köyhäinyhdistyksen johdosta ja Kjäldström  papin toimen ja kristillisen järjestötoiminnan piiristä. Vaikka nykyään istumme kaikki samoilla koulupenkeillä, kannamme yhä mukanamme näkymättömiä istuimia kodistamme: yhdellä Ikean jakkara, toisella uustuotantoa oleva seiskatuoli ja kolmannella isovanhemmilta peritty artekin tuoli 65.