LUOKKARETKELLÄ YLIOPISTOSSA ENNEN JA NYT

Oscar Kjäldström (1857-1955) oli käsityöläistaustaisen laivanrakennusmestarin poika, jonka perhe oli edellisen sukupolven aikana noussut porvaristoon. Hänen isänsä oli opiskellut alaa Ruotsissa ja oli aikansa tunnetuimpia laivansuunnittelijoita. Oscarista tuli 1880-luvulla sukunsa ensimmäinen  yliopistossa opiskellut henkilö.

 

 

Tutkimukseni eräs teemoista on Oscarin tekemä "luokkaretki. Ensimmäisen polven ylioppilaiden harppaus maalaistalon porstuasta Yliopiston vestibyyliin muistuttaa suuresti tutkija Mari Käyhkön kuvailemaa nykyajan työläistaustaisten yliopistoon opiskelemaan tulleiden naisten tilaa ”kahden maailman välissä”. Käyhkö ei halua puhua sosiaalisesta noususta, vaan arvovapaasti sosiaalisesta liikkuvuudesta. Omassa tutkimuksessani eletään 1800-lukua, jossa ”sosiaalinen nousu” on terminä sopiva; hierarkkisen yhteiskuntamallin olivat sisäistäneet niin talonpojat, ensimmäisen polven ylioppilaat kuin sivistyneistökin.

 

Yliopiston nähtiin toimivan tasaveroistavana instituutiona 1880-luvulla, jolloin se päästi sisäänsä myös suomenkielisen koulutuksen saaneita, käsityöläis- tai talonpoikaistaustaisia nuoria miehiä ja erityisluvalla myös naisia. Todellisuudessa tilanne ei kuitenkaan ollut näin. Opiskelijoita erotti yhä näkymätön veteen piirretty viiva.  Korostamalla ns. mahdollisuuksien kentän avautumista kaikille ja kentän ”onnistujia” 1880-luvulla tai nyt, piilotetaan arkitodellisuuden kokemukset ja toimijuuden eriävät ehdot, jotka mikrotason tarkastelussa tulevat näkyviin.

 

Opiskelijan kotoaan saama aineeton perintö:  tausta, kasvuympäristö ja vanhemmilta saatu elämäntavan malli olivat merkityksellisiä tekijöitä opiskelijan opintotiellä sekä myös uralla sen jälkeen. Aineetonta perintöä on myös tietyn luokkakokemuksen, henkisen omanarvontunnon, aatelis-, porvaris- talonpoikais- tai torppari-identiteetin periytyminen sukupolvesta toiseen.

Ylioppilaskutsut, Albert Edelfeltin piirros

Ensimmäisen sukupolven ylioppilaita kritisoitiin sivistymättömiksi, tällä viitattiin siihen, ettei sillä ollut hallussaan samanlaista aineetonta perintöä kuin vanhalla sivistyneistöllä. Tällä aineettomalla perinnöllä viittaan laajasti tiettyyn kasvatuksessa omaksuttuun elämäntapaan, arvomaailmaan ja identiteettiin, joka antoi heille käsityksen siitä keitä he olivat.

Hiljaisen tiedon avulla voidaan manipuloida käsitystä oman suvun, minun, meidän ja muiden merkittävyydestä. 1800-luvulla suvun nimi aateliskalenterissa tai pitäjänhistoriassa auttoi paikantamaan itsensä tiettyyn kulttuuriseen jatkumoon. Se päti yhtä lailla aatelissuvun kuin talollisenkin vesaan. Tietoisuus menneistä polvista luo perustan, juuret. Tietynlaisen juurettomuuden kokemus lienee ollut yleisempi työläis-, lois- tai mäkitupalaissuvussa, jossa kirjoitettu muistitieto ei ulotu pitkälle eikä oman suvun vaiheita ole kerrottu tai korostettu.
Aineettomalla perinnöllä viittaan myös konkreettisiin taitoihin. Yliopiston ja sivistyneistön maailmassa tarvittavat keskustelutaidot, ruokatavat ja sivistyneistön keskenään käyttämä ruotsin kielen taito puuttuivat usealta ensimmäisen polven ylioppilaalta.
 

Nimenomaan jumaluusopillinen tiedekunta, jossa myös tutkimushenkilöni Lars Oscar Kjäldström opiskeli, toimi eräänlaisena ensimmäisen polven ylioppilaiden ”ponnahduslautana” 1880-luvulla. Juuri siellä opiskeli ylivoimaisesti eniten suomenkielisiä ja ensimmäisen polven ylioppilaita. Vaikka heitä oli tässä tiedekunnassa runsaasti, se ei kuitenkaan estänyt kokemasta yliopistomaailmassa tai muualla sivistyneistön parissa vierauden, ulkopuolisuuden kokemuksia. Nämä osin selittyvät ”vääränlaisen” ja puutteellisen aineettoman pääoman kokemuksina.

Lisäksi opiskelun myötä kuilu oman taustan ja uuden saavutetun yhteiskunnallisen aseman välillä kasvoi. Ensimmäisen polven sivistyneistö ei voinut enää identifioitua vanhempiinsa, muttei toisaalta myöskään ns. vanhaan sivistyneistöön.

 

 

 

Pilakuva Fyren –lehdessä 1913: maalaisemäntä on matkustanut Helsinkiin onnittelemaan poikaansa ylioppilaaksitulon johdosta, mutta juhlahumussa poika on hävinnyt väentungokseen. Kuvan voi tulkita myös aineettoman perinnön silmälasien läpi, jolloin se kuvaa, miten maalaisäiti on menettänyt poikansa toiseen, sivistyneistön, maailmaan.

Tarkastelemalla aineettoman perinnön näkökulman kautta, jonka käsitän luokkakäsitettä monimuotoisempana, voidaan löytää se mentaalinen maailma, jossa ensimmäisen polven sivistyneistö eli sekä millaista se oli luomassa. Aineeton pääoma, jonka he olivat vanhemmiltaan perineet, ei ollut enää sama, jota he itse siirtäisivät eteenpäin. Ensimmäisen polven ylioppilas koki vieraantuneisuutta sekä akateemisessa ylioppilasmaailmassa että omassa synnyinkodissaan.
 

Opiskeltuaan ja siirtyessään yhteiskunnan rappusilla eteenpäin, uuden polven ylioppilaat joutuivat luomaan oman arvomaailmansa. Aineettoman perinnön siirtämisen näkökulmasta on kiinnostavaa tarkastella nimenomaan tällaista yhteiskunnallista nousijaa tai vaihtoehtoisesti laskijaa. Mitä elementtejä omasta aineettomasta perinnöstään he kokivat tarpeelliseksi säilyttää ja siirtää, mitä puolestaan hylkäsivät.

 

 

Ylioppilaita vuonna 1957 Helsingin kaupunginmuseo, valokuvaaja tuntematon

 

 

Tarkastelunäkökulma on yhä ajankohtainen. Mari Käyhkön artikkeli ”Kelpaanko, riitänkö, kuulunko” työläistaustaisista naisopiskelijoista yliopistolla tarkastelee samaa kysymystä luokan, perhetaustan, kasvuympäristön ja siitä saadun kulttuurisen pääoman näkökulmasta. Nykyaikaan sijoittuvassa tutkimuksessaan työläistaustaisista naisopiskelijoista yliopistolla Mari Käyhkö kritisoi sitä, miten yliopistokoulutuksen on nähty toimivan tasaveroistavana instituutiona. Hänen mukaansa tutkimuksissa ei ole huomioitu henkilöiden taustan merkitystä kuin sisäänpääsyn yhteydessä ja unohdettu opiskelumaailmassa niiden merkitys, vaikka yliopisto on pitkälti tasa-arvoihanteesta huolimatta sisältää patriarkaalisia, kulttuurisia ja sosiaalisia eroja ja järjestyksiä.

Hänen metodinsa lähestyä kysymystä käyttää kerrotun muistelumateriaalin kautta muistuttaa myös omaani. Muistitietonäkökulman kautta myös tunteet, kerrostuneet muistot ja henkilökohtaiset kokemukset painottuvat,  se osa todellisuutta, joka usein jää kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tarkastelun ulkopuolelle.

Eija Starkin  köyhyyspuhetta käsittelevän tutkimuksen sekä Käyhkön, Kolben ja Järvisen tutkimusten kautta käy ilmi, miten lapsuuden köyhyyden, puutteen ja oman vaatimattoman taustan aiheuttamat kokemukset loivat alemmuuden tunnetta vielä aikuisena. Työläistaustainen Katariina Järvinen kirjoittaa teoksessa "luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa" tasapainoilustaan kahden maailman välillä hänen siirtyessään opiskelemaan yliopistoon . Tällainen "luokkahyppäyksestä" johtunut ero saattoi aiheuttaa alemmuuden- tai vierautuneisuuden -, mutta myös kapinan tunnetta.  1800-luvun lopulla erot olivat, jos mahdollista vielä voimakkaammat eri taustan omaavien ylioppilaiden välillä. Koulutus loi eron myös sukupolvien välille.

Kolben ja Järvisen ns. luokkaretkeä kuvaamassa kirjassa kirjaan haastateltujen kertomukset korostavat lapsuuden kodin ilmapiirin ja edellisten sukupolvien merkitystä. ”Kauempaa peritty alemmuudentunto tai häpeä saattoi vaikuttaa perheen elämään niin, että luokkakokemus oli erilainen kuin se, mitä perhe virallisten luokitusten mukaan oli.” Laura Kolbe kirjoittaa: ”luokat ja luokkatunne eivät suuresta tietoisuudesta koskaan poistuneetkaan; ihminen jäsentää identiteettiään nyrkki taskussa ja hiljaa sopeutuen”. Kolbe muistuttaa, että kasvatuksessa saatu "velvoittava perintö" oli nimenomaan aineetonta. Laura Kolben mukaan suvun menneisyys määrittää henkilön identiteettiä nykypäivänäkin. Suvun traditiot ja aineeton perintö saattavat määrätä omaa koulutus- tai urapolkua ja laajemmin  ajatusta siitä, millaiseksi oman tulevaisuutensa näkee.

Yksilöllisten kokemuksien ja muistojen kautta näkymättömästä on mahdollisuus tehdä näkyvää. Yksilölliset, osin sukupolvittainkin kerrostuneet kokemukset ja muistot

 heijastavat paitsi yhteiskunnallista ja kulttuurista ajankuvaa, myös itsessään tuottavat kokemuksellista todellisuutta ja siirtyen eteenpäin sukupolvelta toiselle. Näin myös ulkopuolisuuden, toiseuden tai vierauden tunne voi siirtyä aineettomana perintönä eteenpäin.

 

 

---

  Lähteinä mm.

Von Rehausen-Kjäldström suvun arkistot

Käyhkö Mari: Kelpaanko, Riitänkö, Kuulunko Sosiologia 1/2014; (Yliopiston patriarkaalisesta kulttuurista mm. Husu Sexism, Support and Survival in Academia. Academic Women and hidden discrimination in Finland Social Psychologial Studies 6, 2001)

Käyhkö Mari Siivoojaksi oppimassa 2006

 

 Stark Eija Köyhyyden perintö 2011
 

 Vartti Riitta Nuoruuteni Yliopistot 1992
 

  Järvinen Katriina, Kolbe Laura Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa 2007

 

Kolbe Yläluokka 2014,

Malmberg Ilkka ”Isäntä ja rengit” HS, Kuukausiliite 2009